KKK = Kuuselan Kokeileva Keittiö.

Päätinpä siirtää tämän tarinan tänne blogin puolelle tuolta facebookista.
Kertomus siitä kuinka joskus ei vain mene ihan niin kuin siinä kuuluisassa televisio-ohjelmassa. 

25.02.2016
Täytyypä oikein mainita kun tapahtuu harvinaisia asioita.

Harvoin, siis todella harvoin, joudun jättämään itse kokkaamani annoksen kesken. Se on todella harvinaista, en varmaan voi sitä liikaa painottaa. Nyt oli pakko.Syy on hyvinkin yksinkertainen.

Päätin käyttää kanan maustamiseen erästä Thaimaasta saamaani maustetahnaa ja se taisi olla kohtalokas virhe. Ensin avaan pussin saksilla ja nuuhkaisen. Oikein kiva tuoksu, jes tää toimii. Sitten varovainen dippaus sormenpäällä ja maistiainen suuhun, jes toimii edelleenkin ja huhhuh olipas tömäkkää, mutta hyvin sietorajojen sisällä. Sitten varovainen arvio määrästä ja eikun 1/3 tahnasta ja loraus vettä jo kypsien kanasuikaleiden päälle pannuun ja sitten alkoikin murheet.

Ensimmäiset hönkäisemäni höyryt sai hengen salpaamaan ja silmät alkoivat vuotaa vettä. Kaunista kun iso mies itkee ruuan äärellä..... Noh hetken pannun hetkuttelua ja ajatus alkaa vihdoinkin hiipiä paksuun kalloon. Ei hitto tuo on tulista kamaa. Noh nyt on myöhäistä, onneksi kaapissa on maitoa ja leipää löytyy.

Noh eikun koemaistamaan ja siinä kohtaa todellisuus iskee. Ei saakeli tämä ruoka tappaa.
Seuraavaksi iskee paniikki ja nopeassa tahdissa lisään kaapista turkkilaista jugurttia pannulle siinnä toivossa, että sillä olisi muka jotain merkitystä tähän tilanteeseen. Noh eniweis kaavitaan purkin loppu sekaan että menee jouheammin alas. Vaan ei siitä ollut apua.

Noh salaattia, tomaattia ja kurkkua lautaselle ja kanaa päälle. Ja eikun syömään.....

Hypätään tähään hetkeen koska itse syömisprosessin varmaan kaikki voi kuvitella helposti. Tai minkälaista se on ollut.Maito on loppu, leipä loppui, kaivoin pakkasesta lisää leipää ja sitkeästi hetken pupelsin ruokaa, kunnes ei vaan enää pystynyt jatkamaan.

Nytkun turvotus ylähuulessa on laskenut, silmistä ei valu noroina vesi ja henkikin kulkee kohtuudella voisin esittää legendaarisen kysymyksen: Miten noin omasta mielestä meni?

Noh ei kovin hyvin , mutta perhana söinpäs tulista sittenkin. Itse normaalisti olen ns. Med tai mild tyyppisten ratkaisujen mies, koska haluan maistaa miltä ruoka maistuu. Nyt en osaa sanoa muuta kuin, että huomenna vatsa kiittää jos ei jo tänään. Annos jäi kesken niinkuin Etelä-Koreassa kävi ottaessani tulisen Seafood with Udon Noodles ja paikallinen kaveri vissiin tilasi miulle sen extra tulisen....

Saas nähä kuin Äijän käy ja milloin tämä kipu lakkaa.

Ystävällisin terveisin KKK

Jotain on kadonnut.

Ja niin pitääkin olla.

Aina joskus voi kadottaa tarkoituksella jotain, unohtaa ja sitten löytää uudestaan. 

Kuullostaa niin kovin viisaalta ja vakavalta mutta tosiasia on se, että tuossa lauseessa on viisauden sanoja. Joskus on vain hyvä päästää irti ja löytää se jokin myöhemmin uudelleen.

Itse luulin, että olin kadottanut jotain pysyvästi. Jopa niin, että en enää koskaan sitä löytäisi.
Toisin kuitenkin kävi ja nyt saan kulkea uudestaan tietä, joka samalla on täysin uusi ja tuntematon mutta sisältää paljon vanhaa ja tuttua. Mutta perhana sentäs, kun se tie on kuoppainen.

Monimutkaistako? Ei suinkaan, näin se elämä vain joskus menee. Välillä tie on hyvinkin kevyt kulkea vaan toisinaan elo muuttuu raskaaksi työksi ja polvet on ruvella kun kompuroit eteenpäin. Tärkeintä kaiketi on kuitenkin se, että joka kerta kun kaadut, ponkaiset loppujen lopuksi ylös ja jatkat taapertamista.

Tämä kadottamisen ja uudelleen löytämisen "prosessi" oli myös syy miksi aloin uudestaan pitämään blogia, Intoa puhkuen päässä viiletteli monia ajatuksia joista voisin puhua, kertoa tarinoita. Kuinka hyvältä tuntuikin kirjoittaa pitkästä aikaa ja olla samalla "alasti ihmisten edessä". Tunne tästä uudesta alusta ja siitä, että tulen taas näkyviin tuntui hyvin eheyttävältä ja toiverikkaalta ajatukselta.

Hyvän alun jälkeen toisin kuitenkin kävi. No okei myönnetään, että jotkin asiat lähtivät etenemään mutta tuo rakas mutta välillä niin vihattu työ vei taas mukanaan. Eikä se edes vienyt mukanaan vaan suin päin sukelsin taas reissumiehen rooliin ja maailmaan kiinni. Se on kuin peili, jonka taakse on helppo mennä piiloon ja sieltä käsin katsella arvostellen maailmaa.

Olisi taas miljoonia juttuja, asioita, joita voisi pukea sanoiksi. Juttuja joita kuulee ja tarinoita näkee kun kulkee tuolla maailmalla. Mutta päätänkin tämän kirjoituksen pohdintaan eräästä asiasta, joka tapahtui 20 vuotta sitten.

Olo on kuin Anssi Kelan laulusta. Oliko sen nimi luokkakokous? Se missä lauletaan: Meistä tuli muurareita, meistä tuli lääkäreitä. Ja niin edelleen. Siitä on nimittäin 20 vuotta kun kirjoitin ylioppilaaksi. Kirjoitin vuoden myöhässä omaan ikäluokkaani verrattuna, sillä tykkäsin Lukiosta niin paljon, että viihdyin siellä yhden ylimääräisen vuoden. No kuitenkin, sain reilu kuukausi sitten kutsun Facebookissa ryhmään, joka oli perustettu tällaisen luokkatapaamisen ympärille.

Elämä on vienyt outoja teitä ja hyvin vähän olen ollut yhteyksissä entisiin luokkakavereihin. Jotkut ovat kulkeneet tuossa sivulla mukana esim. edellä mainitun sosiaalisen median kautta. Joitakin olen vuosien varrella sattumalta tavannut ja olen miettinytkin monesti mitä ihmisille kuuluu tänä päivänä.
Kohtahan se nähdään, sillä tapaaminen tai sen päivämäärä ja paikka on sovittu ja kohta kohtaamme.

Mielenkiintoista tavata ihmisiä vuosien takaa. Omituinen joukko ja sekalainen seurakunta hyviä ystäviä, kavereita, entisiä ihastuksia ja satunnaisia tuttavuuksia kokoontuu yhteen hetkeen ja yhteen paikkaan. Saas nähdä mitä siitä tulee. Omituisia ja vaivaantuneita pinnallisia kohtaamisia, tekohymyjä, salaa katsotaan minkälainen ihminen siitä ihastuksesta olisikaan tullut? Onko elämä pelkkää raskasta puurtamista, kenen hymykuopat ovat säilyneet ja kenelle on kertynyt kilot vyötärölle sitten nuoruusvuosien. Vaiko onko joillakin ihmisillä sen yhden pienen hetken edes pieni hitunen sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta jäljellä ja saako sen kokea vielä uudestaan? Nauretaanko elämälle, nostetaanko maljoja ja puhutaanko puheita.

Mielenkiintoinen tapahtuma siitä kuitenkin on tulossa ja itseasiassa olen ollut yllättänyt kuinka meistä pojista on kovin moni ilmoittautunut innolla mukaan.

Ehkäpä tässä oli kaikki tällä erää. Ajatuksia olisi, mutta väsymys painaa reissumiestä ja huomenna pitäisi skarppina hankkia itsellensä pullan tuoksuinen olemus. Siispä leipomoon mars aamulla.

Thats all folks, at least for now.

- SQ -