On kumma kuinka nopeasti aika kulkee eteenpäin nykyään.
Tuntuu kuin viimeiset kuukaudet olisivat olleet vähintääkin muutaman vuoden arvoisia kestoltaan. Sanonta, kun on jotain mitä odottaa, tuntuu aika pidemmältä kuin on, pitää siis paikkansa?
Viimeisestä kirjoituksesta on kulunut taas muutamia kuukausia ja niin moni asia on muuttunut taas sinä aikana. Jos olisit väittänyt minun saavan kokea näitä asioita näinkin nopealla aikavälillä, olisin väittänyt sen olevan mahdotonta.
Istuin saunassa eräänä ehtoona ja mietin kuinka viime aikainen some-hiljaisuus ja blogin kirjoittamisen totaalinen hiipuminen manifestoituu siten, että minulta on jo kysytty oletko lopettanut kirjoittamisen? En todellakaan. Nuo muutokset elämässä ovat muuttaneet myös minua ja se ei voi olla heijastumatta siihen mitä julkisesti kerron muille ihmisille.
En myöskään ole lopettanut ajattelua ja maailman havainnointia, niitä ajatuksia kertyy vieläkin tuonne pääkopan sisälle. Ne vain eivät jäsenny kirjoituksen muotoon yhtä nopeasti kuin ennen.
Mitä siis on tapahtunut tänä vuonna?
Tiesin, pitkälti vuoden alun jälkeen, lähteväni edelliseltä työnantajalta pois ja olin itseasiassa ilmoittanut työnantajalleni tämän. Ihmettelivät kovasti miksi lähden. En olisi lähtenyt mihinkään jos olisin kokenut olevani oikeassa paikassa. Näin vain ei ollut ja päätös olikin yllättävän simppeli. En sitä sen enempiä ala tässä spekuloimaan. Huhtikuussa aloitin sitten uudella työnantajalla ja otin askeleen eteenpäin ja samalla hyppäsin täysin uuteen maailmaan.
Nyt puoli vuotta uuden alun jälkeen huomaan ottaneeni ehkä urani suurimman askeleen eteenpäin.
Askeleen johon olen valmistautunut jo ajoista, jolloin työskentelin erään suuren Suomalaisen meijerituotteita valmistavan yrityksen kunnossapidossa. Pitkä on ollut polku kun laitan asiat aikajanalle ja vuosia on mennyt, että tähän hetkeen on tultu.
Tarkoituksenani ei kuitenkaan ollut höpötellä työasioista sen enempiä. Mielessä on ollut moni muu asia, jotka tällä päivämäärällä sydäntäni riepoo.
Kolme vuotta sitten elin tilanteessa, jossa koin suurta levottomuutta ja juurettomuutta. Olin ympäröinyt itseni ihmisillä, joista hyvin nopealla aikavälillä tuli esiin jotain muuta kuin tarvitsin. Aika moni ihminen, ketä silloin saatoin kutsua ystäväksi, osoittautuikin vain pinnallisiksi ja irtonaisiksi ihmisiksi, jotka söivät elintilaa minulta pois. Samaan aikaan olin jo pitkään halunnut jotain muuta kuin asua pääkaupunkiseudulla.
Oli siis aika muuttua ja muuttaa itseään ja katsoa mitä ympärillä oikein tapahtuu. En pese käsiäni kuitenkaan yksin, sillä ihmissuhteissa on kuitenkin aina kahdesta ihmisestä kyse, eli en voi väittää, etteikö minussakin ollut vikaa. Siitä en pääse irti puhumalla, että moni asia olisi voinut mennä toisinkin, jos olisin vain hieman malttanut pysähtyä ajattelemaan. Noh, ne on menneitä nyt......
Asiat sisällä loksahtelivat syrjälleen sitä vauhtia, että päätin tehdä ratkaisun ja muutin vanhaan kotikaupunkiini Lahteen. Muutin tietäen silloin jo, että se on vain väliaikainen etappi ja halusin vain päästä asioista irti ja kauemmaksi, että voisin nähdä taas lähelle. Lokakuussa 2014 oli jo selvää milloin muutto tapahtuisi ja tiesin juhlivani 40-vuotias syntymäpäiviäni Lahdessa muuttopäivänä.
Samalle viikolle sain kokea myös elämäni yhden rankimmista päivistä. 29.10.2014 kannoin yhdessä Exäni kanssa koiramme Bartin viimeiselle matkalle. Muisto hänestä elää vieläkin todella voimakkaasti mielessäni ja kaipaus mitä tunnen tuota karvakuonoa kohtaan, on järjettömän suuri. Muistan sen hetken, kun illalla tulin silloiseen kotiini Kaivokselaan Vantaalle, kuinka istuin hiljaa muuttolaatikoiden keskellä tajuten erään aikakauden päättyneen ja kuinka kaiken sen surun keskellä, tunsin voimakasta tahtoa repiä itseni liikkeelle taas ja kohdata yksinäinen tulevaisuus.
Voi kun olisin tiennyt kuinka väärässä silloin olinkaan? Voi kuinka elämällä on yllätyksiä jaettavaksi silloin kuin kaikkein vähiten niitä odotat!
Nyt istun kotona. Täällä on hiljaista. Lapset eivät ole vielä tulleet kotiin ja tyttöystäväkin on vielä töissä. Siellä täällä väistelen lattialle jääneitä leluja ja kiroilen ääneen kun astun yhden päälle ja se menee osittain rikki ja jalkapohjassani on jälki muistutuksena siitä, että täällä asuu nyt muitakin kuin minä. Muutamat muuttolaatikot ja täyteen pakatut vanhat matkalaukut muistuttavat siitä, että viikko on mennyt täällä Tampereella. Huomaan olevani jo nyt hieman levollisempi tai rauhallisempi, eikä kohta edessä oleva työmatka tunnu niin pahalta, kun lähden kotoa ja palaan kotiin. Sinne missä minua odotetaankin.
Hymyilen kun ajattelen, mitä kaikkea tänä vuonna onkaan tapahtunut. Miten paljon hyvää olen elämääni saanut. Kuinka paljon saan antaa ja osallistua johonkin muuhun kuin siihen pieneen osaan jota kutsuin elämäkseni ennen. Koen olevani rauhallisempi ja enemmän läsnä kuin aikoihin ja olen tehnyt ilolla asioita, jotka ennen tuntuivat niin vastenmielisiltä. Olen saanyt uusia kavereita ja minut on otettu vastaan avosylin. On eheyttävää suunnitella elämää ja sen sijaan, että mietin mitä teen huomenna, näen jo kuukausien päähän ja jopa ensi vuodelle, mitä tuleman pitää. Olen yllättynyt, kuinka helppoa on nousta ylös ja lähteä liikkeelle. Ja siltikin tiedän, etten ole vielä valmis ja on paljon työtä edessä. On hetkiä jolloin hymy ei ole niin herkässä ja se syvempi puoli minussa saa vallan ja olen hiljaa. Mutta hiljaisuudesta pääsee aina pois. Nyt minulla on vaihtoehtoja ja se itsessään tuntuu jo ihmeelliseltä. Olen onnellinen ja todellakin valitsen sen.
To be continued....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti