Liikaa sanomattomia sanoja.

Pieni hetki aikaa on kulunut hiljaisuudessa. Ja vaikkakin aika on kulunut kuin siivillä tuntuu eilinen ja toissapäiväinen jo kaukaisilta. Elämän rytmi on muuttunut ja se on tuonut mukanaan turtuneen mielen. Niin paljon olisi ollut sanottavaa tänäkin aikana, mutta jotenkin kaiken hiljaisuuden on ympäröinyt kaaos ja sen kaaoksen ääni soi vieläkin korvissa.

Ja sitten kuitenkin joissain määrin elämään on tullut rauhaa ja tasaisuutta. En tiedä näkyykö se missään ulkoisesti mutta sielussa elämä hymyilee tavoilla jotka jokainen voi kiirehtiessään unohtaa.

Siltikin on asioita, jotka ovat vähän heikun keikun ja oikun eikun. Niinhän se aina kuuluu ollakkin tässä pilalle menneessä huvipuistoajelussa jota kutsun elämäksi. Vasta kuukausi stten aloin ajatella, että ehkä kaiken jälkeen elämässä on jotain järkeä ja voisin aloittaa tulevaisuuden suunnittelun ihan toiselta kantilta. No niinpä se matto taas kerran vetäistiin nätisti jalkojen alta ja nyt ollaankin sitten lähtöpisteessä ja polku eteenpäin on aika synkkää ylämäkeä.

Onneksi vierellä kulkee jotain uutta. Jotain sellaista, jonka kanssa synkempikin ylämäki on kevyempi kulkea. Joku jolle olen todellakin voinut kertoa kaiken sen, mistä en uskaltanut uskoútua kenellekkään aikaisemmin. Ja vihdoinkin saan olla juuri sellainen kuin olen, eikä hänen edessään tarvitse pukeutua pukuun joka peittää ulkoisesti elämän jättämät jäljet, jotka kulkevat syvällä minussa mukana.

En ole uskaltanut sitä ääneen monesti sanoa vielä, sillä tiedänhän universumin huonon huumorintajun, mutta tiedän kenen vierellä minun olisi pitänyt seisoa jo aikoja sitten. 

Tulevaisuus on alati muuttuva ja ehkäpä kaiken konfliktin keskellä tässä onkin se kaiken onnellisuuden ydin. Joku, kenen kanssa elämän voi jakaa vaikka polku olisi kovin jyrkkä ja kivinen.  Enää ei tarvitse oppia uusia temppuja tai etsiä uusia asuja naamioituakseen silmiltä jotka näkevät sinut juuri sellaisena kuin olet. Kuva peilissä on myös selkeämpi taas.

Huomasin, että peilikaappiin on ilmestynyt hammasharjan lisäksi kaikkea muuta, joka ei ole minun ja vaatekaapissakin on jo hyllyyn tehty tilaa. Elämä on todellakin omituinen. Ja se jaksoi yllättää talven aikana. Onneksi tällä kertaa en sanonut, ei enää koskaan. Olenhan ennenkin ollut väärässä :).

Päättömyyksiin asti pähkäilee, pieni ja hiekkainen kivi.

Jotain meni pieleen, yritä uudelleen!

Tiedätkö sen ilmoituksen? Jotain meni pieleen, yritä uudelleen! Tiedätkö? Se mikä tulee tietokoneesi tai älypuhelimesi/älylaitteesi näytölle, kun käyttämäsi ohjelma ei ole yhteistyökykyinen tekemäsi asian kanssa tai internet-yhteytesi kaikki megabitit eivät liiku sinun mielesi mukaan vaikka palvelun sinulle myynyt henkilö vannoi verkon olevan erittäin nopea kaikkina vuorokauden aikoina.

Minä tiedän tämän liiankin hyvin. En pelkästään tietokoneiden tai ohjelmien takia. Työssäni törmään jatkuvasti tilanteisiin, jossa jotakin vain menee pieleen ja täytyy yrittää uudelleen, yleensä ratkaisu löytyy enemmin tai myöhemmin.

Viimeisen kahden kuukauden aikana olen alkanut peilaamaan tätä lausetta omaan elämääni ja jaksoon joka on nyt kestänyt kahdeksan vuotta. Minusta on alkanut tuntumaan siltä, kuin elämä viime vuosina olisi ollut vain uudelleen yrittämisiä ja uusia alkuja. Jotain on mennyt todellakin pieleen ja tästä seuraa se, että jotain on yritettävä uudelleen.

Viime vuonna heräsin tilanteeseen jossa yhtäkkiä elämässäni kaikki tarjoillaan kuin kultalautasella minulle. Sain lähestulkoon kaiken mahdollisen mitä olin toivonut.

Unelmieni työpaikka, elämän tilanne jossa menestyin muutenkin kuin näennäisesti räpiköimällä pinnan tuntumassa, uusia ihmisiä elämässä, vanhojen ystävyyssuhteiden vahvistumisia ja parisuhde jossa pääsin kokemaan asioita joita en ollut vielä kokenut. Koin hyväksyntää jota en ollut saanut vielä tuntea.

Jotakin kuitenkin tapahtui ja kaikki muuttui lopullisesti ja minun oli tehtävä päätös.

En mielestäni koskaan ollut toivonut liikoja ja olin jopa tyytynyt ajatukseen, että saisin pääni nostettua pinnan ylle juuri sen verran, että voisin hengittää vapaasti ja voisin hetken kellua vapaasti ilman asioita, jotka painavat pinnan alle.

Okei, varmasti jossain vaiheessa elämää minullakin on ollut jonkinlainen vääristynyt illuusio siitä mitä voisin tavoitella elämässä ja mihinkä omat voimat oikeasti riittää. Uskon vuoden 2010 tapahtumien hyvin tehokkaasti murtaneen ne, mutta voin sanoa, että niissä tapahtumissa oli alku paremmasta vaikka en sitä tietenkään silloin voinut käsittää.

Nyt elämme maaliskuuta vuonna 2018 ja viimeisen 4 - 6 kuukauden ajalta on tapahtumien kulkua hyvin vaikea selittää. En edes muista kaikkea mitä on tapahtunut. Yhtäkkiä elämä on muuttunut ja sen todellinen puoli on raadollinen ja paikoitellen ollut jopa raskas kantaa hartioilla. Olen kyllä yllättynyt kuinka vähällä olen selvinnyt tuosta kaikesta vaikka jotain meni taas monessakin asiassa pieleen.

Vuoden 2017 aikana niin paljon muuttui, että tuona lyhyenä aikana palasin monessa asiassa itseni kanssa lähtöpisteeseen ja seinä nousi vastaan. On huvittavaa huomata kuinka olen tapojeni orja ja kuinka minussa on monenlaisia tunnevammoja vieläkin, jotka tulevat varsinkin silloin esiin kun menetän otteen itseeni ja kadotan taidon puhua asioista lähimpien ihmisten kanssa.

Oli välillä pelottavaa tajuta kuinka peilikuvassa näkyvät kasvot eivät tuntuneet omilta ja heikko elämän hallinta alkoi katoamaan. Jotain oli vain tehtävä vaikka kuinka pahalta se tuntuikin. Minulle ei ollut varaa kadottaa itseäni uudestaan ja en usko, että jos niin olisi käynyt, olisin enää selvinnyt kaikesta ja syöksy vanhaan olisi ollut edessä.

Sen lisäksi kaikenlaista muuta murhetta kaadettiin saavista niskaan ja perheenä Isäni, Äitini, Veljeni ja minä koimme jotain sellaista, mitä ei olisi toivonut kenenkään kokevan.

Nyt olen siis jälleen kerran uuden edessä. Istun saunassa ja kuuntelen ääntä, joka syntyy tippuvista tipoista kun ne osuvat lattiaan.

Mietin asioiden ja tapahtumien merkityksiä, katselen peilikuvaa peilistä. Se tuntuu taas enemmän omalta, vaikka hartioilla onkin painoa, jonka sieltä haluaisin pois. Tunnistan pienen hymynkin kasvoiltani, kun asiat lähtevät kohti parempaa ja vanhan loppumisessa on lupaus uudesta alusta.

Tiedän, että kaikista asioista en koskaan voi ääneen puhua ja joistain asioista en puhu koska kunnioitan myös toista, vaikka jouduin selkäni sille kaikelle kääntämään. Kaikki tapahtumat eivät välttämättä selity vaikka kuinka pähkäilisi päänsä puhki ja siksi on parempi antaa joidenkin asioiden olla ja koittaa jatkaa eteenpäin. Tyydyn tässä hetkessä pieniin asioihin ja varovasti vilkaisen eteenpäin, josko siellä olisi näköpiirissä jotain uutta.

Kuva peilissä on paljon tutumpi ja muistan taas hetken miltä tuntuu elää. Avaan peilikaapin oven, siellä on kaksi hammasharjaa samassa mukissa ja se saa minut taas hymyilemään.

Ehkä hetken kaikki on jälleen hyvin.

Järjettömyyksiin asti pähkäilee, pieni ja hiekkainen kivi.