Pieni hetki aikaa on kulunut hiljaisuudessa. Ja vaikkakin aika on kulunut kuin siivillä tuntuu eilinen ja toissapäiväinen jo kaukaisilta. Elämän rytmi on muuttunut ja se on tuonut mukanaan turtuneen mielen. Niin paljon olisi ollut sanottavaa tänäkin aikana, mutta jotenkin kaiken hiljaisuuden on ympäröinyt kaaos ja sen kaaoksen ääni soi vieläkin korvissa.
Ja sitten kuitenkin joissain määrin elämään on tullut rauhaa ja tasaisuutta. En tiedä näkyykö se missään ulkoisesti mutta sielussa elämä hymyilee tavoilla jotka jokainen voi kiirehtiessään unohtaa.
Siltikin on asioita, jotka ovat vähän heikun keikun ja oikun eikun. Niinhän se aina kuuluu ollakkin tässä pilalle menneessä huvipuistoajelussa jota kutsun elämäksi. Vasta kuukausi stten aloin ajatella, että ehkä kaiken jälkeen elämässä on jotain järkeä ja voisin aloittaa tulevaisuuden suunnittelun ihan toiselta kantilta. No niinpä se matto taas kerran vetäistiin nätisti jalkojen alta ja nyt ollaankin sitten lähtöpisteessä ja polku eteenpäin on aika synkkää ylämäkeä.
Onneksi vierellä kulkee jotain uutta. Jotain sellaista, jonka kanssa synkempikin ylämäki on kevyempi kulkea. Joku jolle olen todellakin voinut kertoa kaiken sen, mistä en uskaltanut uskoútua kenellekkään aikaisemmin. Ja vihdoinkin saan olla juuri sellainen kuin olen, eikä hänen edessään tarvitse pukeutua pukuun joka peittää ulkoisesti elämän jättämät jäljet, jotka kulkevat syvällä minussa mukana.
En ole uskaltanut sitä ääneen monesti sanoa vielä, sillä tiedänhän universumin huonon huumorintajun, mutta tiedän kenen vierellä minun olisi pitänyt seisoa jo aikoja sitten.
Tulevaisuus on alati muuttuva ja ehkäpä kaiken konfliktin keskellä tässä onkin se kaiken onnellisuuden ydin. Joku, kenen kanssa elämän voi jakaa vaikka polku olisi kovin jyrkkä ja kivinen. Enää ei tarvitse oppia uusia temppuja tai etsiä uusia asuja naamioituakseen silmiltä jotka näkevät sinut juuri sellaisena kuin olet. Kuva peilissä on myös selkeämpi taas.
Huomasin, että peilikaappiin on ilmestynyt hammasharjan lisäksi kaikkea muuta, joka ei ole minun ja vaatekaapissakin on jo hyllyyn tehty tilaa. Elämä on todellakin omituinen. Ja se jaksoi yllättää talven aikana. Onneksi tällä kertaa en sanonut, ei enää koskaan. Olenhan ennenkin ollut väärässä :).
Päättömyyksiin asti pähkäilee, pieni ja hiekkainen kivi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti