Lunta tupaan.

Niinhän se jälleen kerran saapui. Talvi lumineen ja tuiskuineen. Ei jokseenkaan yllättänyt, että talven saapuminen yllätti taas Etelä-Suomen liikenteessä. Onneksi olin jossain aivan muualla, nautin nimittäin maisemista Pohjois-Pohjanmaalla ja Koillismaalla jossa talvi on jo kaikkineen oikkuineen näyttäytynyt tovin verran.

No mikä ajaa miehen taas matkalle? Työ tietenkin, mikäpä vanhassa lorussa toiseksi muuttuisi, kun mieli sitä tiettyään vielä etsii. Loppuisi tekosyyt tehdä työtä niin täysillä. Kuitenkin tämä reissu kaikkine kommervenkkeineen oli mahtava. Vaikeita hetkiä ja oikeanlaisia haasteita työssä ja kaiken kruunaa Sielun veljien tapaaminen musiikin, ruuan ja oluen parissa. Ennenkuin unohdan, pitää kiitoksen sananen lennättää Koillismaan saloille ja kumartaa nöyrästi herroille siellä. Kiitoksia Ystävät ja Veljet. Yttelle myös kiitokset matkaseurasta. Oli jo menomatkalla jutut sitä laatua, että leukaperät ja naama kipiänä nauramisesta. Tärkeitä hetkiä arjen puurtamisen keskellä, kun Etelän-Vetelä saapi juhlistaa ystävyyttä edes pienen hetken.

Tiistaina paluumatkalla ajokeli näyttelikin osan ajasta ikävät puolensa ja paluu arkeen meni hampaat irvessä, merkkejä tiestä etsiessä ja tuiskussa vastaantulijoita paikallistaessa. Tunne oli välillä niinkin valloitava, että luulin ajavani lumisen kasan sisällä joka tuulessa paiskoutui tien viivojen välissä suuntaan jos toiseen.  

Tärkein eli yöksi kotiin, turvallisesti tietenkin, saavutettu ja nyt painiskellaan arkisten asioiden kanssa hetki hiukan etelämmässä. Paljon olisi ajatuksia kasattavana, mutta miljoonat mielen banaanikärpäset eivät anna rauhaa ja siksi hetken saa hajanaisuusvallata mieltä. Olisi kyllä vähän sanallisesti kirveelläkin töitä. Paljon tullut nähtyä lyhyessä ajassa asioita, jotka saavat miehen miettimään onko missään mitään järkeä? Siinäpä perinteinen paskantärkeä kysymys elämästä ja kaikesta, mihin vastaus ei ole 42.

Eikä tuon kysymyksen äärelle palaamisessa näin vuoden alussa olisi muuten mitään ihmeellistä, koska onhan ajankohta sellainen, jolloin ihmiset täyttävät lupauksia paremmasta elämästä ja tulevasta, mutta kun tuo kysymys nousee lähestulkoon jokaisessa tilanteessa esiin ja se täyttää jo lähestulkoon normaalin päivärutiinin.

Noh vastauksia odottelemaan ja katsotaan sitä ennen muutama muu ajatus menneiltä ajoilta.

Olen yksinäisyyteni vanki.Olen sitä ilolla ja omasta tahdostani.
Asukseni puen mustan valmiiksi, se tekee luopumisesta helpompaa.
En ole kylmä, enkä palava. En syvä tai matala.
En koe surua tai maata altani syövää inhoa. Olen kaikkea sitä mitä sanon ja en mitään.

Haluaisin olla näkymätön, mutta loistan hyvyyttä. En tohdi olla paha, vaan en jaksaisi välittää.
Tuhannet sirpaleet kokoavat sittenkin minussa yhden ja kokonaisuuksien kulkemattoman tilan,
johon en edes osaa itse eksyä.

Miten alas on mentävä nähdäkseen itsensä ylhäältä ja kuinka ylös on minun noustava
nähdäkseni tarpeeksi kauas.

Järjettömyyksiin asti miettii ja pähkäilee, pieni ja hiekkainen kivi.....