Kuinka turhauttavaa.
Päätin aloittaa blogini uudestaan. Useamman päivän ajan olin miettinyt mitä sanoisin ensimmäisessä julkaisussa. Hienosti kirjoitettu, täynnä suuria tunteita ja ajatuksia kunnes teksti kaikkineen ottaa ja häviää bittiavaruuteen. Sisällä suoranainen raivo ja armoton ketutus. Sinne meni sekin ajatus. Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta tiesi eräskin mies sanoa, kun istui elämänsä raunioilla ja raapi ruukun kappaleella paiseita itsestään irti.
Joten tervetuloa, takaisin turhautuneeseen maailmaan. Päätin vihdoinkin tulla ulos, noh kaapista?
Jokseenkin siltä tuntuu, vaikka olen seksuaalisuuteni kanssa sinut ja pidän edelleenkin naisista.
Tarvitsen peilin, sen kanavan vuorovaikuttaa ja näyttää ihmisille mikä tai kuka minä olen, juuri sellaisena kuin hyvin rajattu ja pieni määrä ystäviä on minut jo hetken nähnyt. En jaksa enää välittää ja miellyttää muita ihmisiä ja siinä se suurin vaikutin miksi potkin kuolleen hevosen takaisin henkiin.
Se miten kaikki polut johtivat tähän pisteeseen ja miten tästä eteenpäin, on vielä auki. Ehkä se suuri ajatus kaikessa on kirjoittaa eräänlaista matkapäiväkirjaa ja kirjata ylös niitä tekstejä, joita olen salassa jo kirjoittanut vuosia, kenellekkään kertomatta. Tai ehkä muutamat ovat saaneet jakaa pieniä välähdyksiä niistä päivien viimeisistä valoista, jota minä näen.
En osaa maalata tauluja ja siten kuvata sitä mitä näen. Minä maalaan sanoilla maailmani ja yleensä näen hyvin erilaisia asioita, joita nyky-yhteiskunnassa ihmiset eivät enää kiireiltänsä näe.
Elän hyvin irtonaista ja omituista elämää, mutta se avaa minulle ovet toiseen maailmaan ja sen haluan kirjata kirjaimin ylös. Haluan jakaa sen muiden kanssa ja samalla toivon, että edes yksi ihminen saa jotain, mitä on kaivannut kauan.
Noh ehkäpä olen rauhoittunut tarpeeksi. Sain puuskassani ainakin jotain uudestaan aikaiseksi. Puolet jäi muistoksi bittiavaruuteen joten tyydyn kohtalooni ja käperryn kuoreeni takaisin.
Ainiin se yksi ajatus miulla oli.
- Viimeinen valo -
En ole koskaan ollut, enkä tule koskaan olemaan.
Se päivän viimeinen valo, joka sokaisee silmäsi.
Suljet silmäsi ja käännät kasvosi kuitenkin sitä kohti
vain saadaksesi sen viimeisenkin lämmön kasvoillesi.
Jäät kaipaamaan tulevaa päivää, että saisit sen kokea uudestaan.
- Pieni hiekkainen kivi -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti