Hiljainen mies, paljon sanoja, mutta ei mitään sanottavaa.

Viimeiset 2 kuukautta on mennyt kuin sumussa. Tuntuu kuin hirvittävä määrä asioita, ihmisiä ja tapahtumia olisi kulkenut ohitse ja mies on pysynyt paikallaan. Omituinen tunne ja jopa surrerealistinen olotila. En tiedä johtuuko tämä yksittäisistä tapahtumista elämässä vai niistä sanomattomasti sanoista ja ajatuksista joita olen tänä aikana kerännyt pääkopan sisälle. Siksi tuntuukin jokseenkin typerältä yrittää selittää kaikkea sitä mitä on tapahtunut, sillä siitä tulisi vain tylsä lista hyvinkin tavallista elämää.

Luokkakokous oli ja meni ja päällimäinen ajatus on se, että kahdessa kymmennessä vuodessa emme muutu kovinkaan paljoa. Olipa kiva tavata vanhoja ystäviä ja löytää kadotettuja uudestaan.

Käytiin poikain kanssa kalassa Tanskassa. Hyvä porukka, keli oli persiistä. Tehtiin hirmu kasa hyvää ruokaa ja naatiskeltiin merituulista ja Tanskalaisesta oluesta. Mitä muuta voisi sanoa? Ensi vuonna uudestaan!

Ja sitten on tehty hirvittävä määrä töitä ja mies on singahdellut paikasta ja maakunnasta toiseen. Ihmisiä on tullut ja mennyt ja joitakin ystäviksi kutsumiani olen joutunut hyvästelemään ja kääntämään suunnan pois heistä. Ystävyys kestää rehellisyyden, oli se kuinka kipeää vain, mutta taitaa olla härmäläiselle luonteenpiirteelle ominaista jättää sanomatta asiat kun kantti ei kestä itse kohdata sitä mitä tilanteet tuo esille. Pyyhitään nimet sivuilta tai käännetään puhdas sivu esiin ja jatketaan kulkua, tärkeintä on suunta ja se on oltava eteenpäin.

Vaikka olen seisonut paikallaan ja tarkastellut maailmaa, tunnen muuttuneeni jotenkin. En osaa sitä selittää, mutta tunnen herääväni jälleen kerran pitkästä unesta. Unesta, jonka jälkeen pöydällä on iso kasa asioita käsiteltäväksi paljon konkreettisemmalla tasolla.

Pöydällä on siis asioita. Tunteita, kokemuksia, ajatuksia, toiveita ja jopa hitunen unelmia. Nyt niitä on hyvä katsella, pyöritellä, kosketella, tuumailla ja makustella. Paljon on siis asioita, ympärillä ja sisällä. Nyt on aika istua pöydän ääreen ja kääriä hihat ylös ja alkaa tuumasta toimeen. Katsotaan minkälaisen sopan sitä näillä aineksilla saisi keitettyä.

Huomenna pakenen kohti pohjoista. Pientä pohjoista maisemaa ja ilmapiiriä. Hyviä ystäviä ja nauruja, sitä mie odotan. Lomaa omasta päästä ja niistä tyhjistä sanoista.

Siitä omasta päästä puheen ollen. Ajattelin julkaista erään henkilökohtaisemman runon tähän loppuun. Niinkuin olen monesti huomauttanut, ihmiset pitävät minua synkkänä ja näkevät vain epätoivoa minussa ja teksteissäni. En kuitenkaan aina sellainen ole, vaikka häivähdykset ja sävyt tunnistan itsessäni.

Kirjoitin tämän tekstin eräälle menneelle ihmiselle ja ei en tarkoita kuollutta, vaikka minulle tuo ihminen onkin kuin kuollut. Säilytin tämän runon muistuttaakseni itseäni siitä, että olen nähnyt mitä pieni valonpilkahdus voi elämään tuoda. Ja toivon, että tällaisia saisin vielä kokea.

Eilen, en uskonut, että tunnen vielä näin.
En ikinä, olin vannonut
ja pelkäsin olevani oikeassa.
Mutta jokin käänsi maailmani
ja jouduin katsojan paikalta katsottavaksi.

Olin edessäsi kaikkine heikkouksineni vahva
ja uskoit minuun.
Olin kaikkien vahvuuksien kanssa heikko edessäsi
ja kaipasin sinua jo ensi katseesi jälkeen.

Uskoidut minun käsiini ja kun suutelimme,
pidättelin huutoa sisälläni.
Olisin halunnut kertoa maailmalle,
että on vielä mahdollista.

On vielä aikaa uskoa itseensä ja toiseen ihmiseen.
On aika uskoa ihmeeseen
Ja aika unohtua silmien katseeseen.
On aika ihastua ja pakahtua
Ja on toivoa, että saa rakastua.

On aika siis astua valoon varjoista
ja aika lakata seuraamasta sivusta.
On aika ottaa pieniä askelia toivossa.
On tullut aika olla onnellinen.

Järjettömyyksiin taas pähkäilee,
pieni ja hiekkainen kivi.