Ihmeiden aika ei ole ohi.

Viimeinen viikko on mennyt enemmän tai vähemmän sumussa. En ole sallinut itselleni aikaa miettiä tapahtumia joita kävin läpi edeltävällä viikolla. On ollut helppo uppoutua kaikkeen muuhun kuin siihen tarpeelliseen.

Olen joutunut näkemään epätoivon läheisieni kasvoilta ja saanut kuulla, kun lääkäri toteaa tilanteen olevan niin huono, että jäljelle jää vain kivun helpotus lääkkeillä ja epätietoinen odotus yhden ihmiselämän loppumisesta. Silloin tunsin, että ei ole muita vaihtoehtoja kuin hyväksyä kuolema ja jatkaa elämää.

Uskomattomalta kuin se tuntuukin, minun pitäisi olla syvästi onnellinen. Mutta tilanteet, jotka viime perjantain jälkeen koin, ovat jättäneet minut hämmentyneeksi. En ole hämmentynyt kuoleman kohtaamisen tai sen tuoman pelon takia. Olen hämmentynyt siksi, että sain nähdä eräänlaisen ihmeen. Ihmeen jonka seurauksena Tätini, jolle annettiin tunteja tai korkeintaan päiviä aikaa, elää ja voi hyvin. Tietenkin olen onnellinen (älkää nyt vain luulko muuta), mutta en olisi koskaan uskonut tällaisen ihmeen tapahtuvan meidän perheessä tai suvussa. Uskoin itse vahvasti, että kävin jättämässä hyvästit Tädilleni hänen kuolinvuoteellaan.

Joskus toisinaan toivo elämässä tai luottamus siihen, että vielä on toivoa, on todella tiukassa. Ja tilanteessa jossa turha toivo on todellakin turhaa, on järjellisesti helpompaa aloittaa luopuminen tai siirtyminen elämässä eteenpäin, kuin toivoa sitä ihmettä, joka ei kuitenkaan tapahdu.

Tämä tilanne on jättänyt minut hämmentyneeksi ja pienen pieni aivo parkani yrittää jäsentää, että mikä oli näiden tapahtumien tarkoitus tai mitä tästä tilanteesta voisi oppia.

Oliko tässä minulle jokin opetus?

Varmasti voin löytää monta asiaa, varsinkin jos vimman voimalla yhdistelen langanpäitä, joista voisi etsiä tätä vertailukohtaa. Mutta yksi asia, mikä minua on vaivannut pitkään jälleen nostaa päätänsä.

Jo pitkään olen taistellut elämässä erinäisten pienien asioiden kanssa joista on ollut enemmän tai vähemmän haittaa. Itseasiassa en oikeastaan tiedä mitä "normaali" elämä on. Siksi kait se eläminen on välillä hankalaa, kun se fokus puuttuu kokonaan tai se on epäselvä.

Olen isojen elämän muutosten jälkeen alkanut hitaasti nauttimaan pienistä asioista, mutta vieläkin toisinaan koen syyllisyyttä, että saan nauttia elämästä ja sen tuomista iloista. Siis koen syyllisyyttä, koska viime vuosien aikana tapahtuneet asiat rikkoivat minua, tekivät minusta ihmisen josta monikaan ei pitänyt ja valitettavasti tuhosin prosessin aikana myös tärkeitä ihmissuhteita.

Tiedän, että tässä kohtaa moni ystävä nostaa kulmiaan ja miettii, että mitähän se Äeä taas hörisee?

Olen ollut aina todella hyvä peittämään minäni, enkä oikeasti ole näyttänyt kovin monellekkaan sitä todellista minääni. Onhan tämä blogikin eräänlainen ulostulo tai näytös jossa pieni osa minua esittäytyy julkisesti. Itseasiassa täytyy myöntää, että vaikkakin olen saanut monelta todella positiivista palautetta ja jopa yllättäviltä ihmisiltä, välillä minusta on tuntunut siltä kuin olisin tullut kirjaimellisesti kaapista ulos. Todellisuudessa vieläkin mies, joka ilmaisee olevansa herkkä ja omaa voimakkaan tunnemaailman tai tunnekirjon, rinnastetaan hyvinkin homoseksuaalisuuden merkiksi.

Noh nykymaailma on niin kovin mustavalkoinen. Ei, ei minusta homoa saa, vaikka kuinka yrittäisi. Pidän edelleenkin naisista ja koen hyvinkin voimakasta viehätystä naispuoleisia ihmisiä kohtaan. Olipas se korrektisti sanottu.

No palataanpa takaisin sille raiteelle, jolta hyppäsin juuri pois.

Opinko siis jotain tätini kuolinvuoteella käynnistä ja ihmeestä, jonka hän itse kuvaili sanoin, että hänen aikansa ei ollut vielä.

Uskon, että se mitä opin oli vahvistus siitä, että meidän tulisi elää enemmän tässä päivässä ja nauttia joka ikisestä pienestä hetkestä, jonka saamme. Niin hyvistä kuin huonoistakin. Liiankin paljon kulutamme aikaamme turhien asioiden rakentamiseen ja hankkimiseen. Emme tyydy tavallisiin asioihin vaan haemme jotain äärimmäistä kokemusta vain tunteeksemme olevamme elossa. Tai toisaalta kolikon kääntöpuolella on tosiasia, että vaivumme masennukseen tai täydelliseen epätoivoon niistä asioista joita emme ole tai mitä muut ovat saavuttaneet.

Minä olen ollut sellainen, myönnän sen avoimesti. Siksi olen kipuillut hyvinkin triviaalien asioiden kanssa, joista osalla on ollut iso ote minusta ja siitä miten olen nähnyt itseni. Nyt kun katselen asioita hieman eri vinkkeleistä alan ymmärtämään kuinka paljon vääriä ihmisiä olen haalinut ympärilleni, kuinka paljon olen niitä todellisia ystäviä kadottanut matkan varrella ja kuinka perhanan turhiin asioihin olen keskittynyt.

Olen alkanut kadehtimaan niitä ihmisiä (hyvällä tavalla), jotka ovat olleet uskollisia itselleen, eikä millekkään kuvalla, jota yhteiskunta on tuputtanut. Nuo kaksi ihmistä, ovat tehneet sen muutoksen itse ja eivät välttämättä ole tulleet sen mielyttävimmiksi persooniksi ulkoapäin katsottuna, mutta kun näen heidät he vaikuttavat olevan hyvinkin tasapainossa itsensä kanssa ja tuntuu kuin heillä kaikki asiat olisi kohdallaan. Näen heistä ja esimerkiksi heidän Facebook päivityksistään niitä elämän pieniä asioita ja sen kuinka hienolta heistä tuntuu kun elämä on kohdallaan ja täynnä yksinkertaisia ja pieniä asioita. Kumpikaan ei varmaan ymmärrä, että puhun heistä tässä, jos edes sattuvat lukemaan tätä tekstiä, mutta olen heille todella kateellinen. Ja se jos jokin saa minussa syntymään sen palon, että se on mahdollista. Se vain vaatii minussa sen tahdon voiman, että voin luopua tästä fasadista minkä olen ympärilläni kasannut ja luopumista kaikista niistä turhista asioista jotka oikeasti kahlitsevat minua syvemmälle kuoppaan.

Tämä kaikki on siis miun omissa kädissä. Sen tiedän varmasti, nyt vain on uskallettava hypätä. En ehkä saa asioita mallilleen vielä tänä vuonna, mutta aion luottaa tunteeseen, että olen ratkaisun äärellä. Ja se mitä minun pitää tehdä on tuossa aivan edessä. Ei ole kyse siitä, että eikö tämä riittäisi, kyse on siitä, että minulle riittäisi vähempikin.

Menipäs se nyt syviin ajatuksiin ja uriin. Ehkäpä tähän kohtaan on hyvä lopettaa tältä erää ja jatkaa myöhemmin aiheesta. Kevät on ovella ja kesä seuraa kohta perässä. Toivottavasti tämän vuoden parhaimmat hetket ovat vielä tulossa.

- Pieni hiekkainen kivi -  

- EDIT -
Oli pakko tehdä pieniä muutoksia tekstiin näin aamusta. Joskus tekisi hyvää oikolukea kirjoituksensa ajatuksen kanssa läpi ennenkuin julkaisee tekstin :)

Kunnes kuolema meidät erottaa....

Joskus sanat ei vain riitä kertomaan, siitä tyhjyydestä jonka elämä realiteetteineen nakertaa sieluumme. Ilon ja onnen vastakohdaksi saamme surun ja murheen, jotka jättävät enemmän kysymyksiä kuin antavat vastauksia. 

Tänään olen kallistellut maailmaa ja yrittänyt tutkiskella sitä suurennuslasin kera monelta eri kantilta. Kuitenkaan en ole siitä saanut otetta, siitä ajatuksesta tai oivalluksesta, joka saisi minut hymyilemään uudestaan ja kokemaan onnen ajatuksia. 

Maailma on todella synkkä tällä hetkellä ja pelkään yhden sen valonpilkuista sammuvan liian pian. Näen mielessäni Tätini hymyn, sillä se oli maailman valloittavin ja onnellisin hymy. Tänään näin toisenlaisen ihmisen. Hauraan kehon, joka oli sidottu sairaalapedin synkkään syleilyyn letkuineen ja piuhoineen.

Kuulin laitteiden äänet ja surinat. Ihmisten äänettömät sanat ja huokaukset. Ja ne kyyneleet.
Purin huuleni rikki, kun pidätin sen tunteen sisälläni. Tänään minun piti olla vahva ja jaksaa muiden puolesta. 

Nyt istun pitkän päivän iltaa kotona ja sydän vaeltaa aivan muualle. Sanat eivät siirry paperille ja ajatukset ovat synkkiä kuin eilispäivän pilven varjot. Ei ole paljon sanottavaa.....

Ja sitten se iskee kuin kylmä rauta lyötäisiin kehosta läpi. Ne kaikki ajatukset, jotka pyörivät läheisen menetyksen ympärillä. Kuolema on osa elämää, mutta ei siitä kuitenkaan tarvitse pitää.

Nyt en jaksa enempää sanoa. En enempää kertoa. On tarinassa loppu ja sitä jään vielä odottamaan......

Hyvää yötä Tätini, sinun hymysi toi tähän synkkään maailmaan paljon hyvää valoa.....

Kauas ajatukset karkaavat.

Pienen hetken ajan voin hengähtää kait?

Istun kentällä Maarianhaminassa ja odotan pitkän odotuksen (noin kuusi tuntia), että mahdollisesti pääsen Helsinkiin ja sieltä myöhään illalla kotiin.  Sää on ollut oikukas ja eilisen ja tämän aamun lennot palasivat Helsinkiin, kun eivät sumussa voineet laskeutua tänne. Nyt näyttää kuitenkin sään puolesta siltä, että aurinko raottaa pilviverhot ja sumu hälvenee. Laitoin kuulokkeet koneeseen kiinni ja yritän sulkea vieressä hyvinkin äänekkäästi naurahtelevat teinitytöt pois pienestä maailmastani. Lemin ylpeys Stam1na saa toimia sopivan äänimuurin tuottajana. 

Yksi olut ja erinomaisen hyvä Grillattu leipä jossa kylmäsavustettua Nieriää toimi myös hyvänä virikkeenä sulkea kaikki muu ulkopuolelle. Osataan sitä kuulkaa täälläkin tehdä asioita hyvin ;).

Tuntuu kuin koko viikko olisi mennyt kirjaimellisesti päin sitä kuuluisaa ahteria, joka tässä tapauksessa taitaa olla kirjoittajan eli allekirjoittaneen oma. Jotenkin tuntuu, että arvasin tämän valmiiksi koska olin pakannut reilusti enemmän puhdasta alusvaatetusta kuin yhden yön reissulle normaalisti tulisi laitettua laukkuun. Olin näköjään varmistanut hammashygieniankin kun oikein kaksi sähköhammasharjaa olin pakannut mukaan. Laturi kylläkin puuttui.....

Ehkäpä osa minusta on muuttunut niin kyyniseksi, että tiedän jonkin menevän joka tapauksessa pieleen. Kai näillä viiden vuoden aikana kertyneillä kilometreillä sitä oppii jotain?

No okei myönnetään, että ihan kaikki ei mennyt kuitenkaan pieleen. Olen todistettavasti puhunut useampaan otteeseen selkeästi ymmärrettävää Ruotsia. Taksikuski, jopa kehui pahoitteluni jälkeen, että hyvinhän se onnistuu ja ymmärrettävästikkin vielä. Joten toivoa on vielä jäljellä. Voiko vanha koira oppia vanhan tempun uusiksi? Ongelma ei ole se, että ettenkö osaisi puhua ja käyttää ruotsia. Käytän sitä vain niin vähän, että taito on päässyt ruostumaan ja kynnys on kasvanut.

Toisin on kuitenkin Englannin kanssa, jota käytän lähestulkoon päivittäin. Välillä jopa tuntuu siltä, että aivot jäävät ns. kieliasetuksissa jumiin koska siirtyminen Englannin kieleen on täysin vaivatonta ja se mitä sanon, puhun tai kirjoitan tapahtuu silmänräpäyksessä ja puhuessa en enää mieti suomeksi. Niinkuin Ruotsia käyttäessä käy.

Pari ulkomaalaista kollegaa on maininnut, että miksi kirjoitan blogia Suomeksi? Itseasiassa mietin asiaa silloin kun aloin julkisesti kirjoittamaan uudestaan. Sitten iski peruslaiskuus ja mielenkiinto kirjoittaa Englanniksi katosi. Ehkä kuitenkin Äidinkieleni on se, millä haluan ilmaista itseäni.
Silläkin uhalla, että useampi asiakas/yhteistyökumppani pääsee lukemaan kirjoituksiani. Jotenkin kyynisyyden huippu on siinä kohdassa, että en välitä mitä ihmiset minusta välittävät tai minkälaisena näkevät minut omana itsenäni. Tämä on kuitenkin sitä aidointa minua. Ymmärrän kyllä hämmennyksen koska työroolini on hyvin erilainen vaikka osia on luettavissa kun asioita alkaa tarkastella suurennuslasilla.

Ehkäpä tässä tulee vastaus muutamien ihmisien kysymyksiin. Olen ollut aina paljon muutakuin näytän ulospäin. Ehkä kirjoitan opasta, joka selittää minua paremmin kuin yksinään sana, joilla monet ihmiset kuvailevat minua. Miten sinä näet minut?

Monesti törmään siihen, että ihmiset näkevät minussa hyvinkin synkän, jopa peloittavan puolen. Monet näkevät minut surullisena tai hiljaisena. Olen varmasti myös näitäkin asioita, mutta en koe itse olevani mitään erikoista. Olen hyvin tavallinen ja arvostan hyvin tavallisia asioita. Väitän, että arvostan jopa yksinkertaisuutta ja suoraan sanottuna vihaan monesti sitä kuinka monimutkaisia ihmiset yrittävät olla. Monesti nämä ihmiset peittävät itseään sen kompleksisuuden alle ja pakenevat sitä mitä todella ovat.

Minusta itsestäni tuntuu välillä, että nyky-yhteiskunnassa ihmiset keskittyvät liikaa mustavalkoisiin asioihin ja kenelläkään ei tunnu olevan aikaa avautua sen pienen mustavalkoisen kuplan sisältä ulos.
Ihmisistä on tullut siinä mielessä väärällä tavalla hyvin yksinkertaisia, että sotkeutuvat joko - tai ajatusmaailmaan. Ei ole kuin kaksi puolta, oikea tai väärä. Ihmiset eivät osaa olla eri mieltä olematta tukkanuottasilla asioista. Nykymaailmassa kaikki hyvä keskustelu tukahtuu sen alle, että ääripäät ovat niin etäällä toisistaan, että mitään todellista ratkaisua ei voi löytyä.

Noh jotta ei menisi liiaksi paasaamisen puolella taidan siirtyä hetkeksi elävien kuvien maailmaan.

Kiitos ja anteeksi :)

Pienen pieni hiekkainen kivi.

Joskus pitää kulkea kauas.

Tätä vanhaa lausetta olen käyttänyt useasti, kun olen paininut elämän kummallisten käänteiden parissa. Nyt lensin hieman etäämmälle, mutta silti koen, että asiat ovat vain liian lähellä. Ja se tekee minut hulluksi. Kaikki ystävät painottavat sanoja maltti, kärsivällisyys ja rauhallisuus mutta silti koen, että mieli ja mies kulkevat tuhatta ja sataa eri suuntiin. Olenko siis jakomielinen?

Tosiasia kuitenkin on se, että jotain pitää tehdä. Vaan mitäpä sitä sitten tekisi, vai ollaanko taas asioiden äärellä, joiden jälkeen voi kysyä peiliin katsoen, miten noin niinkuin omasta mielestä meni?

Käydäänpä sitten hieman tätä ongelmanratkaisua näin yleisesti läpi. Jokaisella meillä on omamme ja yleensä ratkaisut mitä teemme johtavat jonkin näköiseen tulokseen. Olipa lopputulema hyvä tai huono, on se silti saavutettu etappi ainakin miun mielestä. Kuljet siis eteenpäin. Hienoa.
Mitä sitten? Jos lopputulema oli hyvä käyttäydytkö kuin voittaja vai mietitkö kenen varpaita talloit saavuttaaksesi tavoitteen? Jos lopputulema oli huono, rysähdätkö nurkkaan itkemään sikiöasentoon vai mietitkö miten nouset uudestaan pystyyn ja mitä voisin tästä tapahtumasta voisin oppia?

Olen aina itse pyrkinyt oppimaan jotain uutta oli lopputulema sitten hyvä tai huono. Välillä siinä olen onnistunut paremmin ja välillä... Noh sanotaanko näin kavereiden kesken hiukan huonommin. Onneksi "ruumiiden" vana jäljestä päin on muuttunut mullaksi ja päälle kasvanut rehevä kasvusto. Mutta vihdoinkin olen alkanut ajettelemaan, että oli se tapahtumien tulos mikä tahansa, suunnan on kuitenkin pysyttävä kuitenkin eteenpäin kulkevana. En voi enää jäädä paikalleen polkemaan.

Nyt painin siis muutamien elämään vaikuttavien tekijöiden parissa, joissa molemmissa pitäisi olla kärsivällinen ja katsoa kuinka asiat kehittyvät. Pelata kortit, tiukasti tuijottaa vastustajaansa silmiin ja katsoa kumpi jää kiinni bluffista.

Nyt tuleekin se dilemma. Olen aina sanonut, että olen huono miellyttämään ihmisiä vaikka kuitenkin valikoin ne ihmiset kenelle pyyteettömästi tarjoan läsnäoloani. Yleensä, sen seurauksena on se, että jään itse ilman sitä huomiota ja kiltin, mukavan ja avuliaan Samin yli kävellään ja kerään sitten niitä elämän kitkerimpiä marjojan koriin. Jää tyhjä naru niin sanotusti vetäjän käteen.

Sitten kun tulen tilanteeseen, jossa lopetan olemasta se kaikkien mieltämä mukava ihminen ja kohtelen lähellä olevia ihmisiä niinkuin he kohtelevat minua, olenkin yhtäkkiä se kusipää, idiootti, itsekäs paskiainen joka vielä todella ylimielisesti asettuu toisten yläpuolelle. No tavallaan siinä kohtaa ihmiset ovat olleet oikeassa, tavallaan. Olen päätynyt käyttäytymään näin tasan ja ainoastaan itsekkäistä syistä.

Toisaalta olen kokenut senkin vaihtoehdon, jossa olin se rohkea ja käyttäydyin aikuismaisen järkevästi, mutta täytyy myöntää, ei se tuntunut yhtään paremmalta.

En tiedä mikä mättää, mutta kaikki seuraamukset omassa elämässä ovat kaiken kaikkiaan jättäneet sellaisen paskan maun suuhun loppujen lopuksi. Jossain vaiheessa jokin pieni voitto on kääntynyt kuitenkin isoksi tappioksi. Mietin välillä oikeasti kuinka vaikea onkaan muistaa ne hyvät hetket jolloin olit todella onnellinen. Tuntuu kuin jokaiseen hymyyn olisi suljettu satoja kyyneleitä.

Paradoksaalistako? Kyllä, sitä se ainakin on.

No mennäänpä hetkeksi kauaksi ja tarkastellaanpa lähtötilannetta eri kulmista.

Minä väitän, että oikeasti onnellinen ihminen on todellinen harvinainen koska jos tarkastellaan kokonaisuutta hyvin pienien yksityiskohtien kautta olen varma, että lopputulema on kuitenkin seuraava. Kaipaamme aina jotain muuta ja toivomme elämään muutosta jonkin uuden asian kautta.
Okei on ihmisiä, jotka esittävät olevansa menestyksekkäästi ikionnellisia, joilla kaikilla on asiat hyvin ja he jopa muistavat kertoa siitä toisille. En kuitenkaan usko, että he ovat sisäistäneet todellista onnea, vaan heidän onnelisuus löytyy suorituskeskeisestä tekemisestä, jossa elämän täyttäminen on loputunta kilpavarustelua ja suorittamista.

Siksi uskonkin, että koko onnellisuus on teollinen mikroateria, joka on helppo lämmittää, ihan ok syödä vaikkei maistukkaan oikein miltään erikoiselta ja siihen tyytyy kun ei oikein muutakaan saa.

En usko, että todellisuudessa onnellisuus onnistuu tässä yhteiskunnassa, ellet luovu omista unelmista ja ala suorittaamaan elämää ennalta määrätyllä kaavalla. Opiskele ammatti, tee työtä, perusta perhe, osta se paritalo ja loppuelämäsi päivät mietit mikä on kun niitä perusarjen päiviä vaivaa koko ajan sellainen pieni sivumaku ja harmaat varjot.

Niin onko tässä kaikki mitä saamme aikaan elämässä?
Entäpä jos voisinkin elää rinnallani ihminen, jonka kanssa tekisin asiat toisin? Eläisimme eri osoitteissa mutta silti olisimme yhdessä onnellisia? Entäs jos en koskaan ostaisikaan sitä taloa tai kesämökkiä? Tai venettä? Mitä jos minulla ei olekkaan sitä omaa lasta, vaan pysyisin elämäni loppuun rakkaille veljentyttärille sellaisena hassuna setänä (niin olen ihan virallisesti Setä heille), joka soittelee kitaraa, sillä on pitkä parta ja se kesäisin viettää suurimman osan ajastaan jossain hevon kuusessa miljoonan inisijän seurassa saadakseen jallitettua sen elämänsä kalan?

Mitä jos oppisinkin nauttimaan enemmän niistä pienistä hetkistä niiden tärkeimpien ihmisten seurassa. Se yksi kalareissu parhaiden ystävien kera joelle, jota kaikki ikävöivät. Sanot sille yhdelle ystävälle, joka mielestäsi teki väärän päätöksen, että hei Ystävä olen pahoillani kun epäilin sinua ja näen, että olet onnellinen. Entäs jos sanoisin sille yhdelle ja ainoalle tärkeälle ihmiselle, että oikeasti homma lähti lapasista, voidaanko palata alkuun ja aloittaa uudeestaan. Menee hyvä juttu aivan hukkaan tässä mököttäessä. Entäs jos lopettaisin tyytymästä muruihin ja kurkottaisin hiukan korkeammalle ja vaikka välillä tippuisin persuuksilleni, nousisin ylös ja yrittäisin uudestaan?

Siinnäpä taas pienellä mielellä miettimistä.