Joskus sanat ei vain riitä kertomaan, siitä tyhjyydestä jonka elämä realiteetteineen nakertaa sieluumme. Ilon ja onnen vastakohdaksi saamme surun ja murheen, jotka jättävät enemmän kysymyksiä kuin antavat vastauksia.
Tänään olen kallistellut maailmaa ja yrittänyt tutkiskella sitä suurennuslasin kera monelta eri kantilta. Kuitenkaan en ole siitä saanut otetta, siitä ajatuksesta tai oivalluksesta, joka saisi minut hymyilemään uudestaan ja kokemaan onnen ajatuksia.
Maailma on todella synkkä tällä hetkellä ja pelkään yhden sen valonpilkuista sammuvan liian pian. Näen mielessäni Tätini hymyn, sillä se oli maailman valloittavin ja onnellisin hymy. Tänään näin toisenlaisen ihmisen. Hauraan kehon, joka oli sidottu sairaalapedin synkkään syleilyyn letkuineen ja piuhoineen.
Kuulin laitteiden äänet ja surinat. Ihmisten äänettömät sanat ja huokaukset. Ja ne kyyneleet.
Purin huuleni rikki, kun pidätin sen tunteen sisälläni. Tänään minun piti olla vahva ja jaksaa muiden puolesta.
Nyt istun pitkän päivän iltaa kotona ja sydän vaeltaa aivan muualle. Sanat eivät siirry paperille ja ajatukset ovat synkkiä kuin eilispäivän pilven varjot. Ei ole paljon sanottavaa.....
Ja sitten se iskee kuin kylmä rauta lyötäisiin kehosta läpi. Ne kaikki ajatukset, jotka pyörivät läheisen menetyksen ympärillä. Kuolema on osa elämää, mutta ei siitä kuitenkaan tarvitse pitää.
Nyt en jaksa enempää sanoa. En enempää kertoa. On tarinassa loppu ja sitä jään vielä odottamaan......
Hyvää yötä Tätini, sinun hymysi toi tähän synkkään maailmaan paljon hyvää valoa.....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti