Ihmeiden aika ei ole ohi.

Viimeinen viikko on mennyt enemmän tai vähemmän sumussa. En ole sallinut itselleni aikaa miettiä tapahtumia joita kävin läpi edeltävällä viikolla. On ollut helppo uppoutua kaikkeen muuhun kuin siihen tarpeelliseen.

Olen joutunut näkemään epätoivon läheisieni kasvoilta ja saanut kuulla, kun lääkäri toteaa tilanteen olevan niin huono, että jäljelle jää vain kivun helpotus lääkkeillä ja epätietoinen odotus yhden ihmiselämän loppumisesta. Silloin tunsin, että ei ole muita vaihtoehtoja kuin hyväksyä kuolema ja jatkaa elämää.

Uskomattomalta kuin se tuntuukin, minun pitäisi olla syvästi onnellinen. Mutta tilanteet, jotka viime perjantain jälkeen koin, ovat jättäneet minut hämmentyneeksi. En ole hämmentynyt kuoleman kohtaamisen tai sen tuoman pelon takia. Olen hämmentynyt siksi, että sain nähdä eräänlaisen ihmeen. Ihmeen jonka seurauksena Tätini, jolle annettiin tunteja tai korkeintaan päiviä aikaa, elää ja voi hyvin. Tietenkin olen onnellinen (älkää nyt vain luulko muuta), mutta en olisi koskaan uskonut tällaisen ihmeen tapahtuvan meidän perheessä tai suvussa. Uskoin itse vahvasti, että kävin jättämässä hyvästit Tädilleni hänen kuolinvuoteellaan.

Joskus toisinaan toivo elämässä tai luottamus siihen, että vielä on toivoa, on todella tiukassa. Ja tilanteessa jossa turha toivo on todellakin turhaa, on järjellisesti helpompaa aloittaa luopuminen tai siirtyminen elämässä eteenpäin, kuin toivoa sitä ihmettä, joka ei kuitenkaan tapahdu.

Tämä tilanne on jättänyt minut hämmentyneeksi ja pienen pieni aivo parkani yrittää jäsentää, että mikä oli näiden tapahtumien tarkoitus tai mitä tästä tilanteesta voisi oppia.

Oliko tässä minulle jokin opetus?

Varmasti voin löytää monta asiaa, varsinkin jos vimman voimalla yhdistelen langanpäitä, joista voisi etsiä tätä vertailukohtaa. Mutta yksi asia, mikä minua on vaivannut pitkään jälleen nostaa päätänsä.

Jo pitkään olen taistellut elämässä erinäisten pienien asioiden kanssa joista on ollut enemmän tai vähemmän haittaa. Itseasiassa en oikeastaan tiedä mitä "normaali" elämä on. Siksi kait se eläminen on välillä hankalaa, kun se fokus puuttuu kokonaan tai se on epäselvä.

Olen isojen elämän muutosten jälkeen alkanut hitaasti nauttimaan pienistä asioista, mutta vieläkin toisinaan koen syyllisyyttä, että saan nauttia elämästä ja sen tuomista iloista. Siis koen syyllisyyttä, koska viime vuosien aikana tapahtuneet asiat rikkoivat minua, tekivät minusta ihmisen josta monikaan ei pitänyt ja valitettavasti tuhosin prosessin aikana myös tärkeitä ihmissuhteita.

Tiedän, että tässä kohtaa moni ystävä nostaa kulmiaan ja miettii, että mitähän se Äeä taas hörisee?

Olen ollut aina todella hyvä peittämään minäni, enkä oikeasti ole näyttänyt kovin monellekkaan sitä todellista minääni. Onhan tämä blogikin eräänlainen ulostulo tai näytös jossa pieni osa minua esittäytyy julkisesti. Itseasiassa täytyy myöntää, että vaikkakin olen saanut monelta todella positiivista palautetta ja jopa yllättäviltä ihmisiltä, välillä minusta on tuntunut siltä kuin olisin tullut kirjaimellisesti kaapista ulos. Todellisuudessa vieläkin mies, joka ilmaisee olevansa herkkä ja omaa voimakkaan tunnemaailman tai tunnekirjon, rinnastetaan hyvinkin homoseksuaalisuuden merkiksi.

Noh nykymaailma on niin kovin mustavalkoinen. Ei, ei minusta homoa saa, vaikka kuinka yrittäisi. Pidän edelleenkin naisista ja koen hyvinkin voimakasta viehätystä naispuoleisia ihmisiä kohtaan. Olipas se korrektisti sanottu.

No palataanpa takaisin sille raiteelle, jolta hyppäsin juuri pois.

Opinko siis jotain tätini kuolinvuoteella käynnistä ja ihmeestä, jonka hän itse kuvaili sanoin, että hänen aikansa ei ollut vielä.

Uskon, että se mitä opin oli vahvistus siitä, että meidän tulisi elää enemmän tässä päivässä ja nauttia joka ikisestä pienestä hetkestä, jonka saamme. Niin hyvistä kuin huonoistakin. Liiankin paljon kulutamme aikaamme turhien asioiden rakentamiseen ja hankkimiseen. Emme tyydy tavallisiin asioihin vaan haemme jotain äärimmäistä kokemusta vain tunteeksemme olevamme elossa. Tai toisaalta kolikon kääntöpuolella on tosiasia, että vaivumme masennukseen tai täydelliseen epätoivoon niistä asioista joita emme ole tai mitä muut ovat saavuttaneet.

Minä olen ollut sellainen, myönnän sen avoimesti. Siksi olen kipuillut hyvinkin triviaalien asioiden kanssa, joista osalla on ollut iso ote minusta ja siitä miten olen nähnyt itseni. Nyt kun katselen asioita hieman eri vinkkeleistä alan ymmärtämään kuinka paljon vääriä ihmisiä olen haalinut ympärilleni, kuinka paljon olen niitä todellisia ystäviä kadottanut matkan varrella ja kuinka perhanan turhiin asioihin olen keskittynyt.

Olen alkanut kadehtimaan niitä ihmisiä (hyvällä tavalla), jotka ovat olleet uskollisia itselleen, eikä millekkään kuvalla, jota yhteiskunta on tuputtanut. Nuo kaksi ihmistä, ovat tehneet sen muutoksen itse ja eivät välttämättä ole tulleet sen mielyttävimmiksi persooniksi ulkoapäin katsottuna, mutta kun näen heidät he vaikuttavat olevan hyvinkin tasapainossa itsensä kanssa ja tuntuu kuin heillä kaikki asiat olisi kohdallaan. Näen heistä ja esimerkiksi heidän Facebook päivityksistään niitä elämän pieniä asioita ja sen kuinka hienolta heistä tuntuu kun elämä on kohdallaan ja täynnä yksinkertaisia ja pieniä asioita. Kumpikaan ei varmaan ymmärrä, että puhun heistä tässä, jos edes sattuvat lukemaan tätä tekstiä, mutta olen heille todella kateellinen. Ja se jos jokin saa minussa syntymään sen palon, että se on mahdollista. Se vain vaatii minussa sen tahdon voiman, että voin luopua tästä fasadista minkä olen ympärilläni kasannut ja luopumista kaikista niistä turhista asioista jotka oikeasti kahlitsevat minua syvemmälle kuoppaan.

Tämä kaikki on siis miun omissa kädissä. Sen tiedän varmasti, nyt vain on uskallettava hypätä. En ehkä saa asioita mallilleen vielä tänä vuonna, mutta aion luottaa tunteeseen, että olen ratkaisun äärellä. Ja se mitä minun pitää tehdä on tuossa aivan edessä. Ei ole kyse siitä, että eikö tämä riittäisi, kyse on siitä, että minulle riittäisi vähempikin.

Menipäs se nyt syviin ajatuksiin ja uriin. Ehkäpä tähän kohtaan on hyvä lopettaa tältä erää ja jatkaa myöhemmin aiheesta. Kevät on ovella ja kesä seuraa kohta perässä. Toivottavasti tämän vuoden parhaimmat hetket ovat vielä tulossa.

- Pieni hiekkainen kivi -  

- EDIT -
Oli pakko tehdä pieniä muutoksia tekstiin näin aamusta. Joskus tekisi hyvää oikolukea kirjoituksensa ajatuksen kanssa läpi ennenkuin julkaisee tekstin :)