Joskus pitää kulkea kauas.

Tätä vanhaa lausetta olen käyttänyt useasti, kun olen paininut elämän kummallisten käänteiden parissa. Nyt lensin hieman etäämmälle, mutta silti koen, että asiat ovat vain liian lähellä. Ja se tekee minut hulluksi. Kaikki ystävät painottavat sanoja maltti, kärsivällisyys ja rauhallisuus mutta silti koen, että mieli ja mies kulkevat tuhatta ja sataa eri suuntiin. Olenko siis jakomielinen?

Tosiasia kuitenkin on se, että jotain pitää tehdä. Vaan mitäpä sitä sitten tekisi, vai ollaanko taas asioiden äärellä, joiden jälkeen voi kysyä peiliin katsoen, miten noin niinkuin omasta mielestä meni?

Käydäänpä sitten hieman tätä ongelmanratkaisua näin yleisesti läpi. Jokaisella meillä on omamme ja yleensä ratkaisut mitä teemme johtavat jonkin näköiseen tulokseen. Olipa lopputulema hyvä tai huono, on se silti saavutettu etappi ainakin miun mielestä. Kuljet siis eteenpäin. Hienoa.
Mitä sitten? Jos lopputulema oli hyvä käyttäydytkö kuin voittaja vai mietitkö kenen varpaita talloit saavuttaaksesi tavoitteen? Jos lopputulema oli huono, rysähdätkö nurkkaan itkemään sikiöasentoon vai mietitkö miten nouset uudestaan pystyyn ja mitä voisin tästä tapahtumasta voisin oppia?

Olen aina itse pyrkinyt oppimaan jotain uutta oli lopputulema sitten hyvä tai huono. Välillä siinä olen onnistunut paremmin ja välillä... Noh sanotaanko näin kavereiden kesken hiukan huonommin. Onneksi "ruumiiden" vana jäljestä päin on muuttunut mullaksi ja päälle kasvanut rehevä kasvusto. Mutta vihdoinkin olen alkanut ajettelemaan, että oli se tapahtumien tulos mikä tahansa, suunnan on kuitenkin pysyttävä kuitenkin eteenpäin kulkevana. En voi enää jäädä paikalleen polkemaan.

Nyt painin siis muutamien elämään vaikuttavien tekijöiden parissa, joissa molemmissa pitäisi olla kärsivällinen ja katsoa kuinka asiat kehittyvät. Pelata kortit, tiukasti tuijottaa vastustajaansa silmiin ja katsoa kumpi jää kiinni bluffista.

Nyt tuleekin se dilemma. Olen aina sanonut, että olen huono miellyttämään ihmisiä vaikka kuitenkin valikoin ne ihmiset kenelle pyyteettömästi tarjoan läsnäoloani. Yleensä, sen seurauksena on se, että jään itse ilman sitä huomiota ja kiltin, mukavan ja avuliaan Samin yli kävellään ja kerään sitten niitä elämän kitkerimpiä marjojan koriin. Jää tyhjä naru niin sanotusti vetäjän käteen.

Sitten kun tulen tilanteeseen, jossa lopetan olemasta se kaikkien mieltämä mukava ihminen ja kohtelen lähellä olevia ihmisiä niinkuin he kohtelevat minua, olenkin yhtäkkiä se kusipää, idiootti, itsekäs paskiainen joka vielä todella ylimielisesti asettuu toisten yläpuolelle. No tavallaan siinä kohtaa ihmiset ovat olleet oikeassa, tavallaan. Olen päätynyt käyttäytymään näin tasan ja ainoastaan itsekkäistä syistä.

Toisaalta olen kokenut senkin vaihtoehdon, jossa olin se rohkea ja käyttäydyin aikuismaisen järkevästi, mutta täytyy myöntää, ei se tuntunut yhtään paremmalta.

En tiedä mikä mättää, mutta kaikki seuraamukset omassa elämässä ovat kaiken kaikkiaan jättäneet sellaisen paskan maun suuhun loppujen lopuksi. Jossain vaiheessa jokin pieni voitto on kääntynyt kuitenkin isoksi tappioksi. Mietin välillä oikeasti kuinka vaikea onkaan muistaa ne hyvät hetket jolloin olit todella onnellinen. Tuntuu kuin jokaiseen hymyyn olisi suljettu satoja kyyneleitä.

Paradoksaalistako? Kyllä, sitä se ainakin on.

No mennäänpä hetkeksi kauaksi ja tarkastellaanpa lähtötilannetta eri kulmista.

Minä väitän, että oikeasti onnellinen ihminen on todellinen harvinainen koska jos tarkastellaan kokonaisuutta hyvin pienien yksityiskohtien kautta olen varma, että lopputulema on kuitenkin seuraava. Kaipaamme aina jotain muuta ja toivomme elämään muutosta jonkin uuden asian kautta.
Okei on ihmisiä, jotka esittävät olevansa menestyksekkäästi ikionnellisia, joilla kaikilla on asiat hyvin ja he jopa muistavat kertoa siitä toisille. En kuitenkaan usko, että he ovat sisäistäneet todellista onnea, vaan heidän onnelisuus löytyy suorituskeskeisestä tekemisestä, jossa elämän täyttäminen on loputunta kilpavarustelua ja suorittamista.

Siksi uskonkin, että koko onnellisuus on teollinen mikroateria, joka on helppo lämmittää, ihan ok syödä vaikkei maistukkaan oikein miltään erikoiselta ja siihen tyytyy kun ei oikein muutakaan saa.

En usko, että todellisuudessa onnellisuus onnistuu tässä yhteiskunnassa, ellet luovu omista unelmista ja ala suorittaamaan elämää ennalta määrätyllä kaavalla. Opiskele ammatti, tee työtä, perusta perhe, osta se paritalo ja loppuelämäsi päivät mietit mikä on kun niitä perusarjen päiviä vaivaa koko ajan sellainen pieni sivumaku ja harmaat varjot.

Niin onko tässä kaikki mitä saamme aikaan elämässä?
Entäpä jos voisinkin elää rinnallani ihminen, jonka kanssa tekisin asiat toisin? Eläisimme eri osoitteissa mutta silti olisimme yhdessä onnellisia? Entäs jos en koskaan ostaisikaan sitä taloa tai kesämökkiä? Tai venettä? Mitä jos minulla ei olekkaan sitä omaa lasta, vaan pysyisin elämäni loppuun rakkaille veljentyttärille sellaisena hassuna setänä (niin olen ihan virallisesti Setä heille), joka soittelee kitaraa, sillä on pitkä parta ja se kesäisin viettää suurimman osan ajastaan jossain hevon kuusessa miljoonan inisijän seurassa saadakseen jallitettua sen elämänsä kalan?

Mitä jos oppisinkin nauttimaan enemmän niistä pienistä hetkistä niiden tärkeimpien ihmisten seurassa. Se yksi kalareissu parhaiden ystävien kera joelle, jota kaikki ikävöivät. Sanot sille yhdelle ystävälle, joka mielestäsi teki väärän päätöksen, että hei Ystävä olen pahoillani kun epäilin sinua ja näen, että olet onnellinen. Entäs jos sanoisin sille yhdelle ja ainoalle tärkeälle ihmiselle, että oikeasti homma lähti lapasista, voidaanko palata alkuun ja aloittaa uudeestaan. Menee hyvä juttu aivan hukkaan tässä mököttäessä. Entäs jos lopettaisin tyytymästä muruihin ja kurkottaisin hiukan korkeammalle ja vaikka välillä tippuisin persuuksilleni, nousisin ylös ja yrittäisin uudestaan?

Siinnäpä taas pienellä mielellä miettimistä.