Onnellisuus on valinta, joten valitse se.

On kumma kuinka nopeasti aika kulkee eteenpäin nykyään.
Tuntuu kuin viimeiset kuukaudet olisivat olleet vähintääkin muutaman vuoden arvoisia kestoltaan. Sanonta, kun on jotain mitä odottaa, tuntuu aika pidemmältä kuin on, pitää siis paikkansa?

Viimeisestä kirjoituksesta on kulunut taas muutamia kuukausia ja niin moni asia on muuttunut taas sinä aikana. Jos olisit väittänyt minun saavan kokea näitä asioita näinkin nopealla aikavälillä, olisin väittänyt sen olevan mahdotonta.

Istuin saunassa eräänä ehtoona ja mietin kuinka viime aikainen some-hiljaisuus ja blogin kirjoittamisen totaalinen hiipuminen manifestoituu siten, että minulta on jo kysytty oletko lopettanut kirjoittamisen? En todellakaan. Nuo muutokset elämässä ovat muuttaneet myös minua ja se ei voi olla heijastumatta siihen mitä julkisesti kerron muille ihmisille.

En myöskään ole lopettanut ajattelua ja maailman havainnointia, niitä ajatuksia kertyy vieläkin tuonne pääkopan sisälle. Ne vain eivät jäsenny kirjoituksen muotoon yhtä nopeasti kuin ennen.

Mitä siis on tapahtunut tänä vuonna?

Tiesin, pitkälti vuoden alun jälkeen, lähteväni edelliseltä työnantajalta pois ja olin itseasiassa ilmoittanut työnantajalleni tämän. Ihmettelivät kovasti miksi lähden. En olisi lähtenyt mihinkään jos olisin kokenut olevani oikeassa paikassa. Näin vain ei ollut ja päätös olikin yllättävän simppeli. En sitä sen enempiä ala tässä spekuloimaan. Huhtikuussa aloitin sitten uudella työnantajalla ja otin askeleen eteenpäin ja samalla hyppäsin täysin uuteen maailmaan.

Nyt puoli vuotta uuden alun jälkeen huomaan ottaneeni ehkä urani suurimman askeleen eteenpäin.
Askeleen johon olen valmistautunut jo ajoista, jolloin työskentelin erään suuren Suomalaisen meijerituotteita valmistavan yrityksen kunnossapidossa. Pitkä on ollut polku kun laitan asiat aikajanalle ja vuosia on mennyt, että tähän hetkeen on tultu.

Tarkoituksenani ei kuitenkaan ollut höpötellä työasioista sen enempiä. Mielessä on ollut moni muu asia, jotka tällä päivämäärällä sydäntäni riepoo.

Kolme vuotta sitten elin tilanteessa, jossa koin suurta levottomuutta ja juurettomuutta. Olin ympäröinyt itseni ihmisillä, joista hyvin nopealla aikavälillä tuli esiin jotain muuta kuin tarvitsin. Aika moni ihminen, ketä silloin saatoin kutsua ystäväksi, osoittautuikin vain pinnallisiksi ja irtonaisiksi ihmisiksi, jotka söivät elintilaa minulta pois. Samaan aikaan olin jo pitkään halunnut jotain muuta kuin asua pääkaupunkiseudulla.

Oli siis aika muuttua ja muuttaa itseään ja katsoa mitä ympärillä oikein tapahtuu. En pese käsiäni kuitenkaan yksin, sillä ihmissuhteissa on kuitenkin aina kahdesta ihmisestä kyse, eli en voi väittää, etteikö minussakin ollut vikaa. Siitä en pääse irti puhumalla, että moni asia olisi voinut mennä toisinkin, jos olisin vain hieman malttanut pysähtyä ajattelemaan. Noh, ne on menneitä nyt......

Asiat sisällä loksahtelivat syrjälleen sitä vauhtia, että päätin tehdä ratkaisun ja muutin vanhaan kotikaupunkiini Lahteen. Muutin tietäen silloin jo, että se on vain väliaikainen etappi ja halusin vain päästä asioista irti ja kauemmaksi, että voisin nähdä taas lähelle. Lokakuussa 2014 oli jo selvää milloin muutto tapahtuisi ja tiesin juhlivani 40-vuotias syntymäpäiviäni Lahdessa muuttopäivänä.

Samalle viikolle sain kokea myös elämäni yhden rankimmista päivistä. 29.10.2014 kannoin yhdessä Exäni kanssa koiramme Bartin viimeiselle matkalle. Muisto hänestä elää vieläkin todella voimakkaasti mielessäni ja kaipaus mitä tunnen tuota karvakuonoa kohtaan, on järjettömän suuri. Muistan sen hetken, kun illalla tulin silloiseen kotiini Kaivokselaan Vantaalle, kuinka istuin hiljaa muuttolaatikoiden keskellä tajuten erään aikakauden päättyneen ja kuinka kaiken sen surun keskellä, tunsin voimakasta tahtoa repiä itseni liikkeelle taas ja kohdata yksinäinen tulevaisuus.

Voi kun olisin tiennyt kuinka väärässä silloin olinkaan? Voi kuinka elämällä on yllätyksiä jaettavaksi silloin kuin kaikkein vähiten niitä odotat!

Nyt istun kotona. Täällä on hiljaista. Lapset eivät ole vielä tulleet kotiin ja tyttöystäväkin on vielä töissä. Siellä täällä väistelen lattialle jääneitä leluja ja kiroilen ääneen kun astun yhden päälle ja se menee osittain rikki ja jalkapohjassani on jälki muistutuksena siitä, että täällä asuu nyt muitakin kuin minä. Muutamat muuttolaatikot ja täyteen pakatut vanhat matkalaukut muistuttavat siitä, että viikko on mennyt täällä Tampereella. Huomaan olevani jo nyt hieman levollisempi tai rauhallisempi, eikä kohta edessä oleva työmatka tunnu niin pahalta, kun lähden kotoa ja palaan kotiin. Sinne missä minua odotetaankin.

Hymyilen kun ajattelen, mitä kaikkea tänä vuonna onkaan tapahtunut. Miten paljon hyvää olen elämääni saanut. Kuinka paljon saan antaa ja osallistua johonkin muuhun kuin siihen pieneen osaan jota kutsuin elämäkseni ennen. Koen olevani rauhallisempi ja enemmän läsnä kuin aikoihin ja olen tehnyt ilolla asioita, jotka ennen tuntuivat niin vastenmielisiltä. Olen saanyt uusia kavereita ja minut on otettu vastaan avosylin. On eheyttävää suunnitella elämää ja sen sijaan, että mietin mitä teen huomenna, näen jo kuukausien päähän ja jopa ensi vuodelle, mitä tuleman pitää. Olen yllättynyt, kuinka helppoa on nousta ylös ja lähteä liikkeelle. Ja siltikin tiedän, etten ole vielä valmis ja on paljon työtä edessä. On hetkiä jolloin hymy ei ole niin herkässä ja se syvempi puoli minussa saa vallan ja olen hiljaa. Mutta hiljaisuudesta pääsee aina pois. Nyt minulla on vaihtoehtoja ja se itsessään tuntuu jo ihmeelliseltä. Olen onnellinen ja todellakin valitsen sen.

To be continued....

Kadonneet kolme sanaa

Siitä  on aikaa, kun viimeeksi sain kirjoitettua tekstiä näin pitkälle ja jopa julkaistua sen. Sellainen 7 kuukautta siinä meni. Yrittämisen puutteesta se ei jäänyt kuitenkin kiinni, sillä niin monta luonnosta erilaisista teksteistä löytyy matkanvarrelta. Tavallaan voin seurata polkua taaksepäin noiden luonnoksien kautta. Ne toimivat leivänmuruina, joita olen tiputtanut matkan varrelle. Aivan kuin olisin arvannut eksyväni kuitenkin.

Niin, ei pidä kuitenkaan luulla, että eksyminen olisi ollut kokonaan huono asia. Siinä oli kyse heittäytymisestä johonkin uuteen ja tuntemattomaan ja kuitenkin siinä oli mukana paljon sellaista mitä osasin ehkä odottaa. Lupauksia paremmasta ja uusista asioista.

Voin sanoa saaneeni paljon enemmän kuin osasinkaan kaivata. Melkein voisin sanoa, että vanha elokuvan totuus tuli enemmän todeksi kuin pystyin kuvittelemaan: Kuinka tiedät vastauksen, jos et tiedä vielä kysymystäkään?

Se mitä kaikkea on tapahtunut viimeisen reilun puolen vuoden aikana, on ollut kaiken kaikkiaan ihmeellistä, joten en pysty kaikkea puristamaan yhteen kirjoitukseen. Tuntuu kuin kaikki osa-alueet elämässä olisi yhtäkkiä muuttuneet ja elämä itsessään tuntuisi paljon enemmän elettävämmältä.

Niin, onnellisuus tuntuu edelleenkin vieraalta, niin pitkään olin sisältä rikki ja yksinäinen näinnäisesti rikkaan elämän keskellä. Se vain on kumma kuinka pienet asiat muuttavat isoja juttuja ihmisessä.

Joskus hyppy tuntemattomaan saa aikaan uskomattomia asioita. Niin nytkin. Kaksi kertaa sen olen tehnyt lyhyen ajan sisällä. Nyt onkin aika valmistautua seuraavaan hyppyyn tuntemattomaan. Tällä kertaa en vain teen sitä yksin. Nyt minulla se kumppani matkalle, ketä en tiennyt etsiväni. Olisiko tässä vihdoinkin se oikea suunta?

Järjeettömyyksiin asti pähkäilee, pieni ja hiekkainen kivi.

SammyQ

Monien polkujen yksi tie: Määränpää näkyvissä

On taas hetki, jolloin pienen ihmisen maailma tuntuu valtavan isolta.

Olen viimeaikoina valmistellut uutta blogikirjoitusta, mutta aihepiirin laajuudesta johtuen, päätin ottaa apuun muiden ajatuksia. Joten rohkeasti valitsin ympäriltäni 5 naispuoleista tuttavaa/ystävää/kaveria ja pyysin heitä antamaan panoksensa seuraavaan tuotokseen. Aion pitää lupaukseni siitä, että lupasin heille anonyymiteetin ja sain luvan käyttää heidän vastauksia osana kirjoitusta.

Ja kun puhuin aihepiirin laajuudesta, niin otsikko sinällänsä tulee olemaan hyvin kapea alaltaan, mutta aiheeseen kiinnittyy paljonkin pieniä nyansseja. Pääasiallisesti kuitenkin ruodin oman elämäni naisseikkailuita ja sitä miksi olen sinkku. Ruodin myös sitä mihin haluan tulevaisuudessa suunnata jos ajattelen miten haluan elää elämäni loput vuodet. Eli luvassa on taas luotausta miun synkimpään mieleen ja aion aukaista arkun kantta taas siten, että voin tuoda itseäni vielä paljaampana näkyville.

Kaiken tämän ohella tai oikeastaan samanaikaisesti koen suurta jännitystä itsessäni. Olen viime kuukausina tehnyt isoja ratkaisuja kulissien takana ja siksi myös piillotellut niitä "suurelta yleisöltä".
Ja on mukana ollut myös vanha pelko siitä, että entä jos kaikki taas kerran menee totaalisesti persiilleen. Tällainen trendi kuitenkin löytyy aika läheltäkin menneestä, joten sen ilon ja onnellisuuden hautaaminen näkyvistä on ollut todella vaikeaa. Ja kyseessä on yksi suurimmista unelmistani ja siksi vielä hetken haluan piilotella aihetta. Mutta enää ei kestä kauaa ja kun asia on mahdollista julkaista se tulee varmasti näkymään. Joten siinnä teille uteliaille mietittävää ja tykkään pitää teitä hulluja jännityksessä.

Joten näillä eväillä eteenpäin.

- SammyQ -

Yksin on hyvä kuolla.

Historialla on kumma tapa toistaa itseään. Ja on se kumma kun ei hölmö ymmärrä taistelevansa tuulimyllyjä vastaan. Ehkä onkin aika lakata taistelemasta omaa kohtaloansa vastaan ja hyväksyä, että se mitä sinulle annetaan, on aina se muilta jäljelle jäävä osa.

Ei siinäkään mitään vikaa ole, kunhan vain sen oppii hyväksymään.

Olen elämässä saavuttanut ihmeellisiä asioita. Yksi on se, että ylipäätään elän. Toisena asiana olen selättänyt asioita, joiden kanssa moni ei edes tiennyt minun taistelevan. Olen elänyt addiktiosta toiseen. Huono itsetunto, alkoholi, sitten huumeet, peliongelmat, sitten masennus, syömishäiriö ja ylisuorittaminen.

Olen yksi kasa isoja asioita, jotka ovat nivoutuneet yhteen ja eivät olisi olemassa ilman toisiaan. Kukaan ei oikeasti tunne minua kokonaisuutena ja nekin ihmiset jotka tuntevat, vain pienissä osissa. Olen aina halunnut niin, koska sillä on ollut hyvä suojata itsensä liioilta katseilta.

Nyt kait se piste on saavutettu, josta ei ole paluuta.

Pahaolo sisällä kasvaa liian suureksi ja on oikea hetki puhaltaa peli poikki. On aika valita minä ja olla itsekäs oikeissa asioissa. En jotenkin jaksa välittää siitä miten kukin ottaa miut vastaan. Jos ei kestä sitä, niin älä anna oven iskeä persauksille kun kävelet ulos.Olen se mikä olen ja jos et sitä hyväksy niin se ei ole minulta pois. Sinä siinä kaupassa eniten häviät.

Mutta jos haluat olen tässä edelleenkin. Olen hyvä ja uskollinen ystävä, hyvä kalakaveri ja oman alani ammattilainen. Samanaikaisesti olen puita halaava runopoika joka kuitenkin inhoaa äärimmäisiä asioita ja on kuitenkin itsekkin sillä mittapuulla mitattuna äärimmäisyyksiä täynnä. Olen tulinen rakastaja ja uskollinen vierellä kulkija, mutta jos petät minut, saat minut raivon partaalle. Voin puhua ja nähdä syvällisiä asioita tai sitten voin kellua siinä kaikessa paskassa mitä me ihmiset suolletaan itsestämme ulos.

Olemme kaikki loppupeleissä tasan samanlaisia, heijastamme vain erilaisia asioita itsestämme muille.

Tässäpä teille näin vuoden alkuun pientä vanhaa paskaa purtavaksi. Mikään ei muutu ja jotkut asiat eivät pysy samoina.

Loppuun pienen pieni ajatus:
Olen aina ajoissa, en koskaan myöhässä.
Jos taas saapuisin myöhässä,
olisit sinä tullut etuajassa ja kulkeutunut pois.
Ja minä jäisin ilman vastauksia.

Monien polkujen yksi tie: Tyhjä taulu

Avaat tietokoneen ja tiedät, että lähdit syöksymään internetin saloihin kuin sinulla olisi missio. Tehtävä, jota lähdit suorittamaan. Kaiketi saadaksesi tietoa jostain asiasta mikä sinua vaivasi tai etsiäksesi vastausta kysymykseen, joka juuri syöksyi ajatuksiisi kun laitoit pyykkejä koneeseen.

Nyt istut tietokone sylissäsi tuijottaen ruutua on mielesi täysin tyhjä.

Kadotat sen punaisen langan, joka sinua johdatti tähän hetkeen. Mielesi on kuin tyhjä taulu. Siistiksi pyyhitty. Seisot sen edessä kysyen itseltäsi miksi olet tässä ja miksi et tiedä mitä olit tekemässä. Mihin katosi se ajatus, joka herätti sinut, sai nousemaan ylös ja laittoi sinut liikkeelle. Mihin katosi hetken palo?

On ollut omituista huomata, kuinka yhtäkkiä niin ylitsevuotava lähde kuivuu ja jokainen kirjoittamani teksti tuntuu puolityhjältä laatikolta, jossa toisistaan irtonaiset asiat kolisevat kuin etsien jotain järjellistä syytä yhdistyä toisiinsa. En rehellisesti sanottuna tiedä onko kyseessä vain hyvän laatuinen kirjoittajan lukko, jolloin itsekritiikki iskee sähköiskun lailla ja mieli käskee painaa delete-nappulaa enterin sijaan. Vai onko kyseessä tunne, että tarve ammentaa näkeemäsi maailmaa on loppunut?

Olen aina ajatellut kirjoittavani pääasiassa itselleni. Kuin päiväkirjaa, että joskus kun tarkastelen mennyttä voisin ymmärtää mistä olen tullut. Sitä en ole kovin pitkään tehnyt vaan menneet asiat ovat jääneet unholaan. Toisinaan on ollut ihan hyvä, että jotkut asiat ovat unohtuneet. Toisinaan on asioita, joita olisi ollut hyvä muistaa.

Harmittavinta tässä mielen tyhjyydessä on se, että tällä hetkellä kaikki asiat on hyvin. Itseasiassa en muista viimeisen kuuden vuoden ajalta, milloin viimeeksi olisin ollut näin tyyni ja milloin olisin saanut nauttia tällaisesta hetkestä, että mikään ei varsinaisesti purista sisältä päin.

Olen jopa saanut tehtyä rauhan muutaman ihmisen kanssa, joilla on ollut tärkeä osa miun elämää ja toisaalta se luuta on lakaissut roskat tieltä pois. On ollut mahtavaa huomata kuinka yhtäkkiä ihmiset ympärilläni sanovat, että vaikutan erilaiselta, positiivisemmalta. He siis näkevät minut muutoinkun murjottavana synkistelijänä. Job well done?

Ne ajatukset, menneestä preesenssiin, preesenssistä futuuriin. Ne ovat olleet raskaita ajatuksia kantaa.
Kuitenkin kaiken sen keskellä se mitä eniten kaipasin oli muutos. Muutos parempaan. Sitä kuuluisaa auringonpaistetta risukasaan ja valoa tunnelin päähän, ennenkuin säästösyistä sekin valo sammutetaan. Oli miten oli, sitä muutosta on tulossa elämään ja se on hyvä juttu.

Siitäpä joskus myöhemmin lisää. Kiva jättää hullut jännitykseen :).

. 

Monien polkujen yksi tie: Risteyksessä

Olen muuten aina inhonnut otsikoiden keksimistä.
Nytkin pyörittelin tätä lausetta sen nelisen kuukautta mielessä.
Tämän ajatuksen kanssa on ajeltu Kiirunasta Angeliin, Vaasasta Tampereelle ja Lahti-Helsinki väli nelostien ruuhkissa.

On ollut uskomaton vuosi kaiken kaikkiaan ja tavallaan olen äärettömän onnellinen, että tämäkin vuosi kääntyy pikkuhiljaa "ehtoopuolelle" On aika suunnata katse eteenpäin, uusiin ja tuleviin tapahtumiin.

T'ässä kirjoitustauon aikana on blogin 3000 kävijän/lukijan/vierailun raja mennyt rikki.
Vuoden alussa kun aloitin kirjoittamaan blogia uudestaan, oli laskurissa rapiat 2100 ja olen ollut suunnattoman yllättänyt tästä. Kiitokset teille siis kuulukoon :).

Niinkuin sanoin tämä vuosi on ollut uskomaton ja sen aikana olen aikamoisen kirjon kokemuksia ja tunteita käynyt läpi. Kuitenkin kesä ja alkanut syksy on mennyt kuin unessa. Ja näin oli määrä tapahtuakkin. Halusin irroittautua ajasta ja paikasta vain kelluakseni hiljaa eteenpäin. Viime talvena kokemani muutokset ja itseni löytäminen sai vihdoinkin ymmärtämään sen, että aina ei ole vain pakko jaksaa. Välillä on hyvä päästää irti, unohtaa rutiinit ja turhat vatuloinnit.

Ja onhan nyt syytäkin hieman rauhoittua ja hengähtää. Vuodet ovat vyöryneet todella vauhdilla eteenpäin. En ehkä osaa sitä sanoiksi pukea, mutta lähes kymmenen vuoden taistelun jälkeen uskallan vihdoinkin nostaa katsetta ylös päin ja antaa aikamuotojen muuttua menneestä, preesenssin kautta futuuriin. Jo pelkkä ajatus siitä, että ensimmäistä kertaa vuosiin teen suunnitelmia pitkällä aikavälillä tuntuu kihelmöivältä, jopa oudolta. Elämä herättää ja heräämisen myötä syntyneen muutoksen tuntee ihan kaikkialla ja kaikessa.

Menäänpä kuitenkin tähän hetkeen. Tämä lupaamani uusin julkaisu tulee olemaan edellisiä huomattavasti pidempi ja moniosainen. Miun mielessä on liikaa tavaraa ja haluan saada kaiken sen kirjoitettua ulos. Mitään ei kannata kertoa, jos se ei ole sen kertomisen arvoista ja siihen kannattaa käyttää aikaa. On pakko jakaa ajatukset, joita pään sisälle on kertynyt, jaksoihin tai osiin, jotta ne eivät kävisi taistoa toistensa kanssa tai peittäisi toisiaan.

Elämässä on siis tapahtunut muutoksia ja minä olen muuttunut myös. Matkan varrelle on jäänyt myös paljon.Tapahtumia, muistoja, asioita ja ihmisiä.Oman itsensä, omien demonien ja vikojen kanssa painiminen on rumaa touhua ja valitettavasti se myös on raskasta ympärillä oleville ihmisille. Toisaalta se on ollut myös puhdistavaa, sillä niistä ihmisistä on todellakin seulottu jyvät akanoista ja aidot ystävät ovat jääneet rinnalle. Ne joista on kuoriutunut jotain muuta kuin olisin olettanut, on  aikalailla estoitta irroitettu pois miun elämästä.

Osan olen vain antanut jatkaa omaa kulkuaan ja kaikessa hiljaisuudessa olen vetäytynyt taustalle ja sitten vähitellen kääntynyt itse toiseen suuntaan. Osalle olen joutunut sanomaan hyvästi aika kovinkin sanoin, sillä en edelleenkään pidä selän takana puhumisesta ja pelkurimaisesta selkään puukottamisesta. Jotkut olen työntänyt syrjään ihan vain sen takia, että heidän lähellä oleminen on vain niin kuluttavaa.

Toisaalta matkan varrelle on jäänyt myös ihmisiä joita en olisi halunnut menettää, mutta aina suunnitelmat ei mene niinkuin itse toivoit.

Noh kaikki asiat ei kuitenkaan muutu.

Istun taas hotellihuoneessa, telkkarin pitäessä matkamiehelle seuraa. Olo on tällä hetkellä kovin epäsosiaalinen ja en jaksa baarin tiskilläkään notkua. Joskus näinkin. Pitkä viikonloppu työn äärellä edessä ja kiinnostus on todella matalalla. Ennen sitä riemusta kiljuen teki muutaman ylityöviikonlopun ihan vain rahan takia. Nyt se rahallinen korvaus viikonlopun ähräämisestä ei tunnu korvaavan sitä menetettyä aikaa jonka voisin viettää vaikka kalalla. Hassua ajatella asiaa tältä kantilta. Mieluummin käyttäisin rahaa vapaa-ajan kuluttamiseen vesien äärellä kuin tekisin ylitöitä sen menetetyn vapaa-ajan kustannuksella.

Silmäluomet painavat siihen malliin, että on aika päättää tämä kirjoitus tähän ja jakaa viimeiseksi tunnelmaa ja maailmankuvaa miun normaalista tilasta ja siitä hetkestä kun olen yksin. Täällä jossain.....

"Istun saunassa ja katselen kuinka hikipisarat valuvat pitkin roikkuvaa kättäni. Katselen kuinka pisarat muodostuvat ja kuinka ne venyvät. Loppujen lopuksi jännitteen kirvotessa, katselen kuinka pisarat tippuvat jonnekkin näkymättömiinm tehden äänen osuessaan lattiaan.

Olen täysin hiljaa ja tunnen kuinka hiljaisuuden rikkoo tuo pisaran putoamisen ääni. En kuule mitään muuta, vaikka sisälläni myllertää suurempi ääni. Tahtoisin päästä sen ulos, vaan en pysty ja huudan äänettömästi, kuin olisin veden alla. 

Koko keho kavahtaa herätessään tuohon ääneen, se kavahtaa kuin veitsen viiltoa, joka kirvoittaa sen pienen pienen noron verran verta. Rauhoitun ja katselen pisaroiden venymistä surmenpäistäni. Voisin vain nukahtaa uudelleen ja kuunnella pisaroiden tippumista."

Syksy saa, Minä en.

Tuo lause, jonka moni on kuullut erään edesmenneen suomalaisen Heavy-metal yhtyeen keikalla, saa suupieleni aina ylöspäin. En kyllä halua referoida sen tarkemmin miksi, koska asia ei välttämättä sitä tarkemmin tunteville henkilöillä avaudu kuin sen piilomerkityksen kautta. Tai no onko sekään niin kovin piilotettu?

Tosiaankin syksy on saapunut ja kaiketi on aika vaihtaa shortsit pidempiin housuihin. On myös aika palata kesäomalta blogin suhteen. Tarkoituksena oli ottaa hieman etäisyyttä ja "lomaa" kirjoittamisesta ja onnistuinkin siinä hyvin. Nyt päässä pyörii ajatus jos toinen, jonka haluan kirjoittaa sanoiksi ylös. Siis luvassa uutta tekstiä piakkoin! Onko aika sitten päiviä, viikkoja tai kuukausi, niin jotain on jossain vaiheessa tulossa sen lupaan. Mitä, se jää nähtäväksi myöhemmin.

Hyvää alkanutta syksyä immeiset!


- Sami - 

Hiljainen mies, paljon sanoja, mutta ei mitään sanottavaa.

Viimeiset 2 kuukautta on mennyt kuin sumussa. Tuntuu kuin hirvittävä määrä asioita, ihmisiä ja tapahtumia olisi kulkenut ohitse ja mies on pysynyt paikallaan. Omituinen tunne ja jopa surrerealistinen olotila. En tiedä johtuuko tämä yksittäisistä tapahtumista elämässä vai niistä sanomattomasti sanoista ja ajatuksista joita olen tänä aikana kerännyt pääkopan sisälle. Siksi tuntuukin jokseenkin typerältä yrittää selittää kaikkea sitä mitä on tapahtunut, sillä siitä tulisi vain tylsä lista hyvinkin tavallista elämää.

Luokkakokous oli ja meni ja päällimäinen ajatus on se, että kahdessa kymmennessä vuodessa emme muutu kovinkaan paljoa. Olipa kiva tavata vanhoja ystäviä ja löytää kadotettuja uudestaan.

Käytiin poikain kanssa kalassa Tanskassa. Hyvä porukka, keli oli persiistä. Tehtiin hirmu kasa hyvää ruokaa ja naatiskeltiin merituulista ja Tanskalaisesta oluesta. Mitä muuta voisi sanoa? Ensi vuonna uudestaan!

Ja sitten on tehty hirvittävä määrä töitä ja mies on singahdellut paikasta ja maakunnasta toiseen. Ihmisiä on tullut ja mennyt ja joitakin ystäviksi kutsumiani olen joutunut hyvästelemään ja kääntämään suunnan pois heistä. Ystävyys kestää rehellisyyden, oli se kuinka kipeää vain, mutta taitaa olla härmäläiselle luonteenpiirteelle ominaista jättää sanomatta asiat kun kantti ei kestä itse kohdata sitä mitä tilanteet tuo esille. Pyyhitään nimet sivuilta tai käännetään puhdas sivu esiin ja jatketaan kulkua, tärkeintä on suunta ja se on oltava eteenpäin.

Vaikka olen seisonut paikallaan ja tarkastellut maailmaa, tunnen muuttuneeni jotenkin. En osaa sitä selittää, mutta tunnen herääväni jälleen kerran pitkästä unesta. Unesta, jonka jälkeen pöydällä on iso kasa asioita käsiteltäväksi paljon konkreettisemmalla tasolla.

Pöydällä on siis asioita. Tunteita, kokemuksia, ajatuksia, toiveita ja jopa hitunen unelmia. Nyt niitä on hyvä katsella, pyöritellä, kosketella, tuumailla ja makustella. Paljon on siis asioita, ympärillä ja sisällä. Nyt on aika istua pöydän ääreen ja kääriä hihat ylös ja alkaa tuumasta toimeen. Katsotaan minkälaisen sopan sitä näillä aineksilla saisi keitettyä.

Huomenna pakenen kohti pohjoista. Pientä pohjoista maisemaa ja ilmapiiriä. Hyviä ystäviä ja nauruja, sitä mie odotan. Lomaa omasta päästä ja niistä tyhjistä sanoista.

Siitä omasta päästä puheen ollen. Ajattelin julkaista erään henkilökohtaisemman runon tähän loppuun. Niinkuin olen monesti huomauttanut, ihmiset pitävät minua synkkänä ja näkevät vain epätoivoa minussa ja teksteissäni. En kuitenkaan aina sellainen ole, vaikka häivähdykset ja sävyt tunnistan itsessäni.

Kirjoitin tämän tekstin eräälle menneelle ihmiselle ja ei en tarkoita kuollutta, vaikka minulle tuo ihminen onkin kuin kuollut. Säilytin tämän runon muistuttaakseni itseäni siitä, että olen nähnyt mitä pieni valonpilkahdus voi elämään tuoda. Ja toivon, että tällaisia saisin vielä kokea.

Eilen, en uskonut, että tunnen vielä näin.
En ikinä, olin vannonut
ja pelkäsin olevani oikeassa.
Mutta jokin käänsi maailmani
ja jouduin katsojan paikalta katsottavaksi.

Olin edessäsi kaikkine heikkouksineni vahva
ja uskoit minuun.
Olin kaikkien vahvuuksien kanssa heikko edessäsi
ja kaipasin sinua jo ensi katseesi jälkeen.

Uskoidut minun käsiini ja kun suutelimme,
pidättelin huutoa sisälläni.
Olisin halunnut kertoa maailmalle,
että on vielä mahdollista.

On vielä aikaa uskoa itseensä ja toiseen ihmiseen.
On aika uskoa ihmeeseen
Ja aika unohtua silmien katseeseen.
On aika ihastua ja pakahtua
Ja on toivoa, että saa rakastua.

On aika siis astua valoon varjoista
ja aika lakata seuraamasta sivusta.
On aika ottaa pieniä askelia toivossa.
On tullut aika olla onnellinen.

Järjettömyyksiin taas pähkäilee,
pieni ja hiekkainen kivi.

Ajatuksia hajanaisia.

Olen kulkenut pitkälle katsomaan
ja aina palannut takaisin, vain lähteäkseni uudelleen.
Menneisiinkin olen palannut ja
kuitenkin kääntynyt  tulevaan.

Vaan kohtasin eilisen ja siihen sidotun tunteen.
Muiston niin aidon, niin rakkaan ja suuren.
En katkeruutta huomannut ja löysin omituisen onnen.
Kieron ja vinon, mutta niin kalliin ja avoimen.


Kysymyksiä vastaamattomia ja vuosien mittaisia muistoja.
Aikoja kaukaisia ja hymyjä huomaamattomia.
Sanomattomia sanoja ja näkemättömiä tekoja.
Kaikki se mennyt aika on kiinniotettavana.

Voisin hukuttautua tunteeseen
ja unohtaa itseni kaikkeen siihen.
Olla vain hetken virran vietävänä
mutta unohtua kellumaan siihen ikuisesti.

Vaan en tohdi illuusiota rikkoa
tai uskoa kaikkea todeksi.
Ohikiitävän hetken nautin
kunnes maskini kasvoilleni nostan.
Palaan siihen mitä aina olen ollut
ja kuljen katseilta suojassa.


Päättömyyksiä loputtomiin pähkäilee
Pieni hiekkainen kivi.

Maailman ympäri ja hotelliin kuolemaan?

Onpahan menty taas muutamia viikkoja aikamoista haipakkaa ja rallia ympäri maita ja mantuja. Välillä on jopa tuntunut siltä, että vaikka ehdinkin muutaman yön kotona viettämään ei liike ole missään välissä pysähtynyt. Varsinkin viimeiset kaksi viikkoa on tuntunut kohtuuttoman pitkältä kun olin viikonlopun välissä töissä. Tätä "herkkua" ei onneksi ole kovin usein nykyisin sillä työputkesta palautuminen  tuntuu vaikeammalta kerta kerralta. Tämän alan kirous on se, että välillä niitä hommia joutuu tekemään myös viikonloppuisin.

Kuitenkin tästä putkesta taas selvittiin ja enää on pari päivää töitä ennenkuin koittaa talviloma. Mutta siitä myöhemmin lisää.

Kun ajaa paljon autolla työn puolesta, on aikaa miettiä omituisia asioita. Yksi asia on se, että kuinka paljon niitä kilometrejä kertyy ja milläkin liikennevälineellä. Busseilla, junalla, metrolla ja yms. tulee kuljettua hyvin vähän. Yleensä käytän julkisia jos olen esimerkiksi ulkomailla. Lentokoneella tulee lennettyä se 5-10 reissua per vuosi, joten senkin merkitys on tavallaan vähäinen.Kotimaan lennoissa kun ei yleensä kulu hirvittävästi aikaa.

Eli auton penkkiä tulee kulutettua aika ahkerasti.

Rakkaassa punaisessa kansanvankkurissani pyörähti mittariin 150 tkm ja aloin miettimään siihen liittyen pientä vertailua.  Tämän kilometrimäärän saavuttamiseksi on vankkurilla ajeltu ajallisesti 2 vuotta ja viisi kuukautta. Kun tuohon lisätään vielä muilla kulkuvälineillä ja kollegoiden autoissa kulkemani kilometrit niin 29 kuukauden aikana olen kulkenut lähestulkoon 200 tkm suomessa ja ulkomailla. Kun tämän matkan laittaa johonkin kontekstiin, niin olen hurautellut lyhyen ajan jakson aikana noin 5 kertaa maapallon ympäri. Lukion lyhyellä matematiikan oppimäärällä laskettuna, yhteen kierrokseen kuluu aikaa vajaa 6 kuukautta.

No mennäänpä sitten seuraavaan matkamiehen lempiaiheeseen eli hotellit ja urbaanilegendaan nimeltä Hotellikuolema.

Kaiken rehellisyyden nimissä, en ole vieläkään kokenut hotellikuolemaa. En ainakaan tunnista, että olisin kokenut. Perustelen asian sillä, että minulla on aika vahva kaveripohja ympäri suomea ja monia hyviäkin ystäviä löytyy kaupungeista joissa usein vierailen. Eli seuraa saa helposti soittamalla etukäteen ja sopimalla tapaamisia tai kahvilla käyntejä yms. Toinen pointti tässä asiassa on, että viihdyn yksinkin hyvin. En koe ongelmalliseksi sitä, että jään hotellille ja teen juuri sitä mitä haluan yksin. Voin käydä lenkillä, pelata koneella, katsoa leffoja/sarjoja esim. Netflixistä tai sitten en tee mitään järkevää vaan nostan aivot narikkaan ja menen saunaan ja kuuntelen musiikkia. En myöskään reissuissa liiemmalti juo alkoholia, joten baarit ei tule tutuiksi kaupungeissa, joten maksa kiittää omistajaansa.

Tästä syystä olen vahvasti sitä mieltä, että Hotellikuolema on urbaanilegenda ja itse vaikutan siihen minkälainen se elo tuolla reissuissa on. Ei se mitään juhlaa ole ja glamourkin on siitä kaukana. Se on vain sen välttämättön paha mikä liittyy työmatkustukseen.

Monasti mietin mitä järkeä tässäkin hommassa on, mutta sitten loppujen lopuksi tulen siihen tulokseen, että työtä se tämäkin vain on. Tietenkin voisin matkustaa vähemmän, mutta aina se ei ole mahdollista. Siksipä painamme leuan rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, vai miten se meni?

- Sami -