Monien polkujen yksi tie: Tyhjä taulu

Avaat tietokoneen ja tiedät, että lähdit syöksymään internetin saloihin kuin sinulla olisi missio. Tehtävä, jota lähdit suorittamaan. Kaiketi saadaksesi tietoa jostain asiasta mikä sinua vaivasi tai etsiäksesi vastausta kysymykseen, joka juuri syöksyi ajatuksiisi kun laitoit pyykkejä koneeseen.

Nyt istut tietokone sylissäsi tuijottaen ruutua on mielesi täysin tyhjä.

Kadotat sen punaisen langan, joka sinua johdatti tähän hetkeen. Mielesi on kuin tyhjä taulu. Siistiksi pyyhitty. Seisot sen edessä kysyen itseltäsi miksi olet tässä ja miksi et tiedä mitä olit tekemässä. Mihin katosi se ajatus, joka herätti sinut, sai nousemaan ylös ja laittoi sinut liikkeelle. Mihin katosi hetken palo?

On ollut omituista huomata, kuinka yhtäkkiä niin ylitsevuotava lähde kuivuu ja jokainen kirjoittamani teksti tuntuu puolityhjältä laatikolta, jossa toisistaan irtonaiset asiat kolisevat kuin etsien jotain järjellistä syytä yhdistyä toisiinsa. En rehellisesti sanottuna tiedä onko kyseessä vain hyvän laatuinen kirjoittajan lukko, jolloin itsekritiikki iskee sähköiskun lailla ja mieli käskee painaa delete-nappulaa enterin sijaan. Vai onko kyseessä tunne, että tarve ammentaa näkeemäsi maailmaa on loppunut?

Olen aina ajatellut kirjoittavani pääasiassa itselleni. Kuin päiväkirjaa, että joskus kun tarkastelen mennyttä voisin ymmärtää mistä olen tullut. Sitä en ole kovin pitkään tehnyt vaan menneet asiat ovat jääneet unholaan. Toisinaan on ollut ihan hyvä, että jotkut asiat ovat unohtuneet. Toisinaan on asioita, joita olisi ollut hyvä muistaa.

Harmittavinta tässä mielen tyhjyydessä on se, että tällä hetkellä kaikki asiat on hyvin. Itseasiassa en muista viimeisen kuuden vuoden ajalta, milloin viimeeksi olisin ollut näin tyyni ja milloin olisin saanut nauttia tällaisesta hetkestä, että mikään ei varsinaisesti purista sisältä päin.

Olen jopa saanut tehtyä rauhan muutaman ihmisen kanssa, joilla on ollut tärkeä osa miun elämää ja toisaalta se luuta on lakaissut roskat tieltä pois. On ollut mahtavaa huomata kuinka yhtäkkiä ihmiset ympärilläni sanovat, että vaikutan erilaiselta, positiivisemmalta. He siis näkevät minut muutoinkun murjottavana synkistelijänä. Job well done?

Ne ajatukset, menneestä preesenssiin, preesenssistä futuuriin. Ne ovat olleet raskaita ajatuksia kantaa.
Kuitenkin kaiken sen keskellä se mitä eniten kaipasin oli muutos. Muutos parempaan. Sitä kuuluisaa auringonpaistetta risukasaan ja valoa tunnelin päähän, ennenkuin säästösyistä sekin valo sammutetaan. Oli miten oli, sitä muutosta on tulossa elämään ja se on hyvä juttu.

Siitäpä joskus myöhemmin lisää. Kiva jättää hullut jännitykseen :).

. 

Monien polkujen yksi tie: Risteyksessä

Olen muuten aina inhonnut otsikoiden keksimistä.
Nytkin pyörittelin tätä lausetta sen nelisen kuukautta mielessä.
Tämän ajatuksen kanssa on ajeltu Kiirunasta Angeliin, Vaasasta Tampereelle ja Lahti-Helsinki väli nelostien ruuhkissa.

On ollut uskomaton vuosi kaiken kaikkiaan ja tavallaan olen äärettömän onnellinen, että tämäkin vuosi kääntyy pikkuhiljaa "ehtoopuolelle" On aika suunnata katse eteenpäin, uusiin ja tuleviin tapahtumiin.

T'ässä kirjoitustauon aikana on blogin 3000 kävijän/lukijan/vierailun raja mennyt rikki.
Vuoden alussa kun aloitin kirjoittamaan blogia uudestaan, oli laskurissa rapiat 2100 ja olen ollut suunnattoman yllättänyt tästä. Kiitokset teille siis kuulukoon :).

Niinkuin sanoin tämä vuosi on ollut uskomaton ja sen aikana olen aikamoisen kirjon kokemuksia ja tunteita käynyt läpi. Kuitenkin kesä ja alkanut syksy on mennyt kuin unessa. Ja näin oli määrä tapahtuakkin. Halusin irroittautua ajasta ja paikasta vain kelluakseni hiljaa eteenpäin. Viime talvena kokemani muutokset ja itseni löytäminen sai vihdoinkin ymmärtämään sen, että aina ei ole vain pakko jaksaa. Välillä on hyvä päästää irti, unohtaa rutiinit ja turhat vatuloinnit.

Ja onhan nyt syytäkin hieman rauhoittua ja hengähtää. Vuodet ovat vyöryneet todella vauhdilla eteenpäin. En ehkä osaa sitä sanoiksi pukea, mutta lähes kymmenen vuoden taistelun jälkeen uskallan vihdoinkin nostaa katsetta ylös päin ja antaa aikamuotojen muuttua menneestä, preesenssin kautta futuuriin. Jo pelkkä ajatus siitä, että ensimmäistä kertaa vuosiin teen suunnitelmia pitkällä aikavälillä tuntuu kihelmöivältä, jopa oudolta. Elämä herättää ja heräämisen myötä syntyneen muutoksen tuntee ihan kaikkialla ja kaikessa.

Menäänpä kuitenkin tähän hetkeen. Tämä lupaamani uusin julkaisu tulee olemaan edellisiä huomattavasti pidempi ja moniosainen. Miun mielessä on liikaa tavaraa ja haluan saada kaiken sen kirjoitettua ulos. Mitään ei kannata kertoa, jos se ei ole sen kertomisen arvoista ja siihen kannattaa käyttää aikaa. On pakko jakaa ajatukset, joita pään sisälle on kertynyt, jaksoihin tai osiin, jotta ne eivät kävisi taistoa toistensa kanssa tai peittäisi toisiaan.

Elämässä on siis tapahtunut muutoksia ja minä olen muuttunut myös. Matkan varrelle on jäänyt myös paljon.Tapahtumia, muistoja, asioita ja ihmisiä.Oman itsensä, omien demonien ja vikojen kanssa painiminen on rumaa touhua ja valitettavasti se myös on raskasta ympärillä oleville ihmisille. Toisaalta se on ollut myös puhdistavaa, sillä niistä ihmisistä on todellakin seulottu jyvät akanoista ja aidot ystävät ovat jääneet rinnalle. Ne joista on kuoriutunut jotain muuta kuin olisin olettanut, on  aikalailla estoitta irroitettu pois miun elämästä.

Osan olen vain antanut jatkaa omaa kulkuaan ja kaikessa hiljaisuudessa olen vetäytynyt taustalle ja sitten vähitellen kääntynyt itse toiseen suuntaan. Osalle olen joutunut sanomaan hyvästi aika kovinkin sanoin, sillä en edelleenkään pidä selän takana puhumisesta ja pelkurimaisesta selkään puukottamisesta. Jotkut olen työntänyt syrjään ihan vain sen takia, että heidän lähellä oleminen on vain niin kuluttavaa.

Toisaalta matkan varrelle on jäänyt myös ihmisiä joita en olisi halunnut menettää, mutta aina suunnitelmat ei mene niinkuin itse toivoit.

Noh kaikki asiat ei kuitenkaan muutu.

Istun taas hotellihuoneessa, telkkarin pitäessä matkamiehelle seuraa. Olo on tällä hetkellä kovin epäsosiaalinen ja en jaksa baarin tiskilläkään notkua. Joskus näinkin. Pitkä viikonloppu työn äärellä edessä ja kiinnostus on todella matalalla. Ennen sitä riemusta kiljuen teki muutaman ylityöviikonlopun ihan vain rahan takia. Nyt se rahallinen korvaus viikonlopun ähräämisestä ei tunnu korvaavan sitä menetettyä aikaa jonka voisin viettää vaikka kalalla. Hassua ajatella asiaa tältä kantilta. Mieluummin käyttäisin rahaa vapaa-ajan kuluttamiseen vesien äärellä kuin tekisin ylitöitä sen menetetyn vapaa-ajan kustannuksella.

Silmäluomet painavat siihen malliin, että on aika päättää tämä kirjoitus tähän ja jakaa viimeiseksi tunnelmaa ja maailmankuvaa miun normaalista tilasta ja siitä hetkestä kun olen yksin. Täällä jossain.....

"Istun saunassa ja katselen kuinka hikipisarat valuvat pitkin roikkuvaa kättäni. Katselen kuinka pisarat muodostuvat ja kuinka ne venyvät. Loppujen lopuksi jännitteen kirvotessa, katselen kuinka pisarat tippuvat jonnekkin näkymättömiinm tehden äänen osuessaan lattiaan.

Olen täysin hiljaa ja tunnen kuinka hiljaisuuden rikkoo tuo pisaran putoamisen ääni. En kuule mitään muuta, vaikka sisälläni myllertää suurempi ääni. Tahtoisin päästä sen ulos, vaan en pysty ja huudan äänettömästi, kuin olisin veden alla. 

Koko keho kavahtaa herätessään tuohon ääneen, se kavahtaa kuin veitsen viiltoa, joka kirvoittaa sen pienen pienen noron verran verta. Rauhoitun ja katselen pisaroiden venymistä surmenpäistäni. Voisin vain nukahtaa uudelleen ja kuunnella pisaroiden tippumista."

Syksy saa, Minä en.

Tuo lause, jonka moni on kuullut erään edesmenneen suomalaisen Heavy-metal yhtyeen keikalla, saa suupieleni aina ylöspäin. En kyllä halua referoida sen tarkemmin miksi, koska asia ei välttämättä sitä tarkemmin tunteville henkilöillä avaudu kuin sen piilomerkityksen kautta. Tai no onko sekään niin kovin piilotettu?

Tosiaankin syksy on saapunut ja kaiketi on aika vaihtaa shortsit pidempiin housuihin. On myös aika palata kesäomalta blogin suhteen. Tarkoituksena oli ottaa hieman etäisyyttä ja "lomaa" kirjoittamisesta ja onnistuinkin siinä hyvin. Nyt päässä pyörii ajatus jos toinen, jonka haluan kirjoittaa sanoiksi ylös. Siis luvassa uutta tekstiä piakkoin! Onko aika sitten päiviä, viikkoja tai kuukausi, niin jotain on jossain vaiheessa tulossa sen lupaan. Mitä, se jää nähtäväksi myöhemmin.

Hyvää alkanutta syksyä immeiset!


- Sami - 

Hiljainen mies, paljon sanoja, mutta ei mitään sanottavaa.

Viimeiset 2 kuukautta on mennyt kuin sumussa. Tuntuu kuin hirvittävä määrä asioita, ihmisiä ja tapahtumia olisi kulkenut ohitse ja mies on pysynyt paikallaan. Omituinen tunne ja jopa surrerealistinen olotila. En tiedä johtuuko tämä yksittäisistä tapahtumista elämässä vai niistä sanomattomasti sanoista ja ajatuksista joita olen tänä aikana kerännyt pääkopan sisälle. Siksi tuntuukin jokseenkin typerältä yrittää selittää kaikkea sitä mitä on tapahtunut, sillä siitä tulisi vain tylsä lista hyvinkin tavallista elämää.

Luokkakokous oli ja meni ja päällimäinen ajatus on se, että kahdessa kymmennessä vuodessa emme muutu kovinkaan paljoa. Olipa kiva tavata vanhoja ystäviä ja löytää kadotettuja uudestaan.

Käytiin poikain kanssa kalassa Tanskassa. Hyvä porukka, keli oli persiistä. Tehtiin hirmu kasa hyvää ruokaa ja naatiskeltiin merituulista ja Tanskalaisesta oluesta. Mitä muuta voisi sanoa? Ensi vuonna uudestaan!

Ja sitten on tehty hirvittävä määrä töitä ja mies on singahdellut paikasta ja maakunnasta toiseen. Ihmisiä on tullut ja mennyt ja joitakin ystäviksi kutsumiani olen joutunut hyvästelemään ja kääntämään suunnan pois heistä. Ystävyys kestää rehellisyyden, oli se kuinka kipeää vain, mutta taitaa olla härmäläiselle luonteenpiirteelle ominaista jättää sanomatta asiat kun kantti ei kestä itse kohdata sitä mitä tilanteet tuo esille. Pyyhitään nimet sivuilta tai käännetään puhdas sivu esiin ja jatketaan kulkua, tärkeintä on suunta ja se on oltava eteenpäin.

Vaikka olen seisonut paikallaan ja tarkastellut maailmaa, tunnen muuttuneeni jotenkin. En osaa sitä selittää, mutta tunnen herääväni jälleen kerran pitkästä unesta. Unesta, jonka jälkeen pöydällä on iso kasa asioita käsiteltäväksi paljon konkreettisemmalla tasolla.

Pöydällä on siis asioita. Tunteita, kokemuksia, ajatuksia, toiveita ja jopa hitunen unelmia. Nyt niitä on hyvä katsella, pyöritellä, kosketella, tuumailla ja makustella. Paljon on siis asioita, ympärillä ja sisällä. Nyt on aika istua pöydän ääreen ja kääriä hihat ylös ja alkaa tuumasta toimeen. Katsotaan minkälaisen sopan sitä näillä aineksilla saisi keitettyä.

Huomenna pakenen kohti pohjoista. Pientä pohjoista maisemaa ja ilmapiiriä. Hyviä ystäviä ja nauruja, sitä mie odotan. Lomaa omasta päästä ja niistä tyhjistä sanoista.

Siitä omasta päästä puheen ollen. Ajattelin julkaista erään henkilökohtaisemman runon tähän loppuun. Niinkuin olen monesti huomauttanut, ihmiset pitävät minua synkkänä ja näkevät vain epätoivoa minussa ja teksteissäni. En kuitenkaan aina sellainen ole, vaikka häivähdykset ja sävyt tunnistan itsessäni.

Kirjoitin tämän tekstin eräälle menneelle ihmiselle ja ei en tarkoita kuollutta, vaikka minulle tuo ihminen onkin kuin kuollut. Säilytin tämän runon muistuttaakseni itseäni siitä, että olen nähnyt mitä pieni valonpilkahdus voi elämään tuoda. Ja toivon, että tällaisia saisin vielä kokea.

Eilen, en uskonut, että tunnen vielä näin.
En ikinä, olin vannonut
ja pelkäsin olevani oikeassa.
Mutta jokin käänsi maailmani
ja jouduin katsojan paikalta katsottavaksi.

Olin edessäsi kaikkine heikkouksineni vahva
ja uskoit minuun.
Olin kaikkien vahvuuksien kanssa heikko edessäsi
ja kaipasin sinua jo ensi katseesi jälkeen.

Uskoidut minun käsiini ja kun suutelimme,
pidättelin huutoa sisälläni.
Olisin halunnut kertoa maailmalle,
että on vielä mahdollista.

On vielä aikaa uskoa itseensä ja toiseen ihmiseen.
On aika uskoa ihmeeseen
Ja aika unohtua silmien katseeseen.
On aika ihastua ja pakahtua
Ja on toivoa, että saa rakastua.

On aika siis astua valoon varjoista
ja aika lakata seuraamasta sivusta.
On aika ottaa pieniä askelia toivossa.
On tullut aika olla onnellinen.

Järjettömyyksiin taas pähkäilee,
pieni ja hiekkainen kivi.

Ajatuksia hajanaisia.

Olen kulkenut pitkälle katsomaan
ja aina palannut takaisin, vain lähteäkseni uudelleen.
Menneisiinkin olen palannut ja
kuitenkin kääntynyt  tulevaan.

Vaan kohtasin eilisen ja siihen sidotun tunteen.
Muiston niin aidon, niin rakkaan ja suuren.
En katkeruutta huomannut ja löysin omituisen onnen.
Kieron ja vinon, mutta niin kalliin ja avoimen.


Kysymyksiä vastaamattomia ja vuosien mittaisia muistoja.
Aikoja kaukaisia ja hymyjä huomaamattomia.
Sanomattomia sanoja ja näkemättömiä tekoja.
Kaikki se mennyt aika on kiinniotettavana.

Voisin hukuttautua tunteeseen
ja unohtaa itseni kaikkeen siihen.
Olla vain hetken virran vietävänä
mutta unohtua kellumaan siihen ikuisesti.

Vaan en tohdi illuusiota rikkoa
tai uskoa kaikkea todeksi.
Ohikiitävän hetken nautin
kunnes maskini kasvoilleni nostan.
Palaan siihen mitä aina olen ollut
ja kuljen katseilta suojassa.


Päättömyyksiä loputtomiin pähkäilee
Pieni hiekkainen kivi.

Maailman ympäri ja hotelliin kuolemaan?

Onpahan menty taas muutamia viikkoja aikamoista haipakkaa ja rallia ympäri maita ja mantuja. Välillä on jopa tuntunut siltä, että vaikka ehdinkin muutaman yön kotona viettämään ei liike ole missään välissä pysähtynyt. Varsinkin viimeiset kaksi viikkoa on tuntunut kohtuuttoman pitkältä kun olin viikonlopun välissä töissä. Tätä "herkkua" ei onneksi ole kovin usein nykyisin sillä työputkesta palautuminen  tuntuu vaikeammalta kerta kerralta. Tämän alan kirous on se, että välillä niitä hommia joutuu tekemään myös viikonloppuisin.

Kuitenkin tästä putkesta taas selvittiin ja enää on pari päivää töitä ennenkuin koittaa talviloma. Mutta siitä myöhemmin lisää.

Kun ajaa paljon autolla työn puolesta, on aikaa miettiä omituisia asioita. Yksi asia on se, että kuinka paljon niitä kilometrejä kertyy ja milläkin liikennevälineellä. Busseilla, junalla, metrolla ja yms. tulee kuljettua hyvin vähän. Yleensä käytän julkisia jos olen esimerkiksi ulkomailla. Lentokoneella tulee lennettyä se 5-10 reissua per vuosi, joten senkin merkitys on tavallaan vähäinen.Kotimaan lennoissa kun ei yleensä kulu hirvittävästi aikaa.

Eli auton penkkiä tulee kulutettua aika ahkerasti.

Rakkaassa punaisessa kansanvankkurissani pyörähti mittariin 150 tkm ja aloin miettimään siihen liittyen pientä vertailua.  Tämän kilometrimäärän saavuttamiseksi on vankkurilla ajeltu ajallisesti 2 vuotta ja viisi kuukautta. Kun tuohon lisätään vielä muilla kulkuvälineillä ja kollegoiden autoissa kulkemani kilometrit niin 29 kuukauden aikana olen kulkenut lähestulkoon 200 tkm suomessa ja ulkomailla. Kun tämän matkan laittaa johonkin kontekstiin, niin olen hurautellut lyhyen ajan jakson aikana noin 5 kertaa maapallon ympäri. Lukion lyhyellä matematiikan oppimäärällä laskettuna, yhteen kierrokseen kuluu aikaa vajaa 6 kuukautta.

No mennäänpä sitten seuraavaan matkamiehen lempiaiheeseen eli hotellit ja urbaanilegendaan nimeltä Hotellikuolema.

Kaiken rehellisyyden nimissä, en ole vieläkään kokenut hotellikuolemaa. En ainakaan tunnista, että olisin kokenut. Perustelen asian sillä, että minulla on aika vahva kaveripohja ympäri suomea ja monia hyviäkin ystäviä löytyy kaupungeista joissa usein vierailen. Eli seuraa saa helposti soittamalla etukäteen ja sopimalla tapaamisia tai kahvilla käyntejä yms. Toinen pointti tässä asiassa on, että viihdyn yksinkin hyvin. En koe ongelmalliseksi sitä, että jään hotellille ja teen juuri sitä mitä haluan yksin. Voin käydä lenkillä, pelata koneella, katsoa leffoja/sarjoja esim. Netflixistä tai sitten en tee mitään järkevää vaan nostan aivot narikkaan ja menen saunaan ja kuuntelen musiikkia. En myöskään reissuissa liiemmalti juo alkoholia, joten baarit ei tule tutuiksi kaupungeissa, joten maksa kiittää omistajaansa.

Tästä syystä olen vahvasti sitä mieltä, että Hotellikuolema on urbaanilegenda ja itse vaikutan siihen minkälainen se elo tuolla reissuissa on. Ei se mitään juhlaa ole ja glamourkin on siitä kaukana. Se on vain sen välttämättön paha mikä liittyy työmatkustukseen.

Monasti mietin mitä järkeä tässäkin hommassa on, mutta sitten loppujen lopuksi tulen siihen tulokseen, että työtä se tämäkin vain on. Tietenkin voisin matkustaa vähemmän, mutta aina se ei ole mahdollista. Siksipä painamme leuan rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, vai miten se meni?

- Sami - 

Ihmeiden aika ei ole ohi.

Viimeinen viikko on mennyt enemmän tai vähemmän sumussa. En ole sallinut itselleni aikaa miettiä tapahtumia joita kävin läpi edeltävällä viikolla. On ollut helppo uppoutua kaikkeen muuhun kuin siihen tarpeelliseen.

Olen joutunut näkemään epätoivon läheisieni kasvoilta ja saanut kuulla, kun lääkäri toteaa tilanteen olevan niin huono, että jäljelle jää vain kivun helpotus lääkkeillä ja epätietoinen odotus yhden ihmiselämän loppumisesta. Silloin tunsin, että ei ole muita vaihtoehtoja kuin hyväksyä kuolema ja jatkaa elämää.

Uskomattomalta kuin se tuntuukin, minun pitäisi olla syvästi onnellinen. Mutta tilanteet, jotka viime perjantain jälkeen koin, ovat jättäneet minut hämmentyneeksi. En ole hämmentynyt kuoleman kohtaamisen tai sen tuoman pelon takia. Olen hämmentynyt siksi, että sain nähdä eräänlaisen ihmeen. Ihmeen jonka seurauksena Tätini, jolle annettiin tunteja tai korkeintaan päiviä aikaa, elää ja voi hyvin. Tietenkin olen onnellinen (älkää nyt vain luulko muuta), mutta en olisi koskaan uskonut tällaisen ihmeen tapahtuvan meidän perheessä tai suvussa. Uskoin itse vahvasti, että kävin jättämässä hyvästit Tädilleni hänen kuolinvuoteellaan.

Joskus toisinaan toivo elämässä tai luottamus siihen, että vielä on toivoa, on todella tiukassa. Ja tilanteessa jossa turha toivo on todellakin turhaa, on järjellisesti helpompaa aloittaa luopuminen tai siirtyminen elämässä eteenpäin, kuin toivoa sitä ihmettä, joka ei kuitenkaan tapahdu.

Tämä tilanne on jättänyt minut hämmentyneeksi ja pienen pieni aivo parkani yrittää jäsentää, että mikä oli näiden tapahtumien tarkoitus tai mitä tästä tilanteesta voisi oppia.

Oliko tässä minulle jokin opetus?

Varmasti voin löytää monta asiaa, varsinkin jos vimman voimalla yhdistelen langanpäitä, joista voisi etsiä tätä vertailukohtaa. Mutta yksi asia, mikä minua on vaivannut pitkään jälleen nostaa päätänsä.

Jo pitkään olen taistellut elämässä erinäisten pienien asioiden kanssa joista on ollut enemmän tai vähemmän haittaa. Itseasiassa en oikeastaan tiedä mitä "normaali" elämä on. Siksi kait se eläminen on välillä hankalaa, kun se fokus puuttuu kokonaan tai se on epäselvä.

Olen isojen elämän muutosten jälkeen alkanut hitaasti nauttimaan pienistä asioista, mutta vieläkin toisinaan koen syyllisyyttä, että saan nauttia elämästä ja sen tuomista iloista. Siis koen syyllisyyttä, koska viime vuosien aikana tapahtuneet asiat rikkoivat minua, tekivät minusta ihmisen josta monikaan ei pitänyt ja valitettavasti tuhosin prosessin aikana myös tärkeitä ihmissuhteita.

Tiedän, että tässä kohtaa moni ystävä nostaa kulmiaan ja miettii, että mitähän se Äeä taas hörisee?

Olen ollut aina todella hyvä peittämään minäni, enkä oikeasti ole näyttänyt kovin monellekkaan sitä todellista minääni. Onhan tämä blogikin eräänlainen ulostulo tai näytös jossa pieni osa minua esittäytyy julkisesti. Itseasiassa täytyy myöntää, että vaikkakin olen saanut monelta todella positiivista palautetta ja jopa yllättäviltä ihmisiltä, välillä minusta on tuntunut siltä kuin olisin tullut kirjaimellisesti kaapista ulos. Todellisuudessa vieläkin mies, joka ilmaisee olevansa herkkä ja omaa voimakkaan tunnemaailman tai tunnekirjon, rinnastetaan hyvinkin homoseksuaalisuuden merkiksi.

Noh nykymaailma on niin kovin mustavalkoinen. Ei, ei minusta homoa saa, vaikka kuinka yrittäisi. Pidän edelleenkin naisista ja koen hyvinkin voimakasta viehätystä naispuoleisia ihmisiä kohtaan. Olipas se korrektisti sanottu.

No palataanpa takaisin sille raiteelle, jolta hyppäsin juuri pois.

Opinko siis jotain tätini kuolinvuoteella käynnistä ja ihmeestä, jonka hän itse kuvaili sanoin, että hänen aikansa ei ollut vielä.

Uskon, että se mitä opin oli vahvistus siitä, että meidän tulisi elää enemmän tässä päivässä ja nauttia joka ikisestä pienestä hetkestä, jonka saamme. Niin hyvistä kuin huonoistakin. Liiankin paljon kulutamme aikaamme turhien asioiden rakentamiseen ja hankkimiseen. Emme tyydy tavallisiin asioihin vaan haemme jotain äärimmäistä kokemusta vain tunteeksemme olevamme elossa. Tai toisaalta kolikon kääntöpuolella on tosiasia, että vaivumme masennukseen tai täydelliseen epätoivoon niistä asioista joita emme ole tai mitä muut ovat saavuttaneet.

Minä olen ollut sellainen, myönnän sen avoimesti. Siksi olen kipuillut hyvinkin triviaalien asioiden kanssa, joista osalla on ollut iso ote minusta ja siitä miten olen nähnyt itseni. Nyt kun katselen asioita hieman eri vinkkeleistä alan ymmärtämään kuinka paljon vääriä ihmisiä olen haalinut ympärilleni, kuinka paljon olen niitä todellisia ystäviä kadottanut matkan varrella ja kuinka perhanan turhiin asioihin olen keskittynyt.

Olen alkanut kadehtimaan niitä ihmisiä (hyvällä tavalla), jotka ovat olleet uskollisia itselleen, eikä millekkään kuvalla, jota yhteiskunta on tuputtanut. Nuo kaksi ihmistä, ovat tehneet sen muutoksen itse ja eivät välttämättä ole tulleet sen mielyttävimmiksi persooniksi ulkoapäin katsottuna, mutta kun näen heidät he vaikuttavat olevan hyvinkin tasapainossa itsensä kanssa ja tuntuu kuin heillä kaikki asiat olisi kohdallaan. Näen heistä ja esimerkiksi heidän Facebook päivityksistään niitä elämän pieniä asioita ja sen kuinka hienolta heistä tuntuu kun elämä on kohdallaan ja täynnä yksinkertaisia ja pieniä asioita. Kumpikaan ei varmaan ymmärrä, että puhun heistä tässä, jos edes sattuvat lukemaan tätä tekstiä, mutta olen heille todella kateellinen. Ja se jos jokin saa minussa syntymään sen palon, että se on mahdollista. Se vain vaatii minussa sen tahdon voiman, että voin luopua tästä fasadista minkä olen ympärilläni kasannut ja luopumista kaikista niistä turhista asioista jotka oikeasti kahlitsevat minua syvemmälle kuoppaan.

Tämä kaikki on siis miun omissa kädissä. Sen tiedän varmasti, nyt vain on uskallettava hypätä. En ehkä saa asioita mallilleen vielä tänä vuonna, mutta aion luottaa tunteeseen, että olen ratkaisun äärellä. Ja se mitä minun pitää tehdä on tuossa aivan edessä. Ei ole kyse siitä, että eikö tämä riittäisi, kyse on siitä, että minulle riittäisi vähempikin.

Menipäs se nyt syviin ajatuksiin ja uriin. Ehkäpä tähän kohtaan on hyvä lopettaa tältä erää ja jatkaa myöhemmin aiheesta. Kevät on ovella ja kesä seuraa kohta perässä. Toivottavasti tämän vuoden parhaimmat hetket ovat vielä tulossa.

- Pieni hiekkainen kivi -  

- EDIT -
Oli pakko tehdä pieniä muutoksia tekstiin näin aamusta. Joskus tekisi hyvää oikolukea kirjoituksensa ajatuksen kanssa läpi ennenkuin julkaisee tekstin :)

Kunnes kuolema meidät erottaa....

Joskus sanat ei vain riitä kertomaan, siitä tyhjyydestä jonka elämä realiteetteineen nakertaa sieluumme. Ilon ja onnen vastakohdaksi saamme surun ja murheen, jotka jättävät enemmän kysymyksiä kuin antavat vastauksia. 

Tänään olen kallistellut maailmaa ja yrittänyt tutkiskella sitä suurennuslasin kera monelta eri kantilta. Kuitenkaan en ole siitä saanut otetta, siitä ajatuksesta tai oivalluksesta, joka saisi minut hymyilemään uudestaan ja kokemaan onnen ajatuksia. 

Maailma on todella synkkä tällä hetkellä ja pelkään yhden sen valonpilkuista sammuvan liian pian. Näen mielessäni Tätini hymyn, sillä se oli maailman valloittavin ja onnellisin hymy. Tänään näin toisenlaisen ihmisen. Hauraan kehon, joka oli sidottu sairaalapedin synkkään syleilyyn letkuineen ja piuhoineen.

Kuulin laitteiden äänet ja surinat. Ihmisten äänettömät sanat ja huokaukset. Ja ne kyyneleet.
Purin huuleni rikki, kun pidätin sen tunteen sisälläni. Tänään minun piti olla vahva ja jaksaa muiden puolesta. 

Nyt istun pitkän päivän iltaa kotona ja sydän vaeltaa aivan muualle. Sanat eivät siirry paperille ja ajatukset ovat synkkiä kuin eilispäivän pilven varjot. Ei ole paljon sanottavaa.....

Ja sitten se iskee kuin kylmä rauta lyötäisiin kehosta läpi. Ne kaikki ajatukset, jotka pyörivät läheisen menetyksen ympärillä. Kuolema on osa elämää, mutta ei siitä kuitenkaan tarvitse pitää.

Nyt en jaksa enempää sanoa. En enempää kertoa. On tarinassa loppu ja sitä jään vielä odottamaan......

Hyvää yötä Tätini, sinun hymysi toi tähän synkkään maailmaan paljon hyvää valoa.....

Kauas ajatukset karkaavat.

Pienen hetken ajan voin hengähtää kait?

Istun kentällä Maarianhaminassa ja odotan pitkän odotuksen (noin kuusi tuntia), että mahdollisesti pääsen Helsinkiin ja sieltä myöhään illalla kotiin.  Sää on ollut oikukas ja eilisen ja tämän aamun lennot palasivat Helsinkiin, kun eivät sumussa voineet laskeutua tänne. Nyt näyttää kuitenkin sään puolesta siltä, että aurinko raottaa pilviverhot ja sumu hälvenee. Laitoin kuulokkeet koneeseen kiinni ja yritän sulkea vieressä hyvinkin äänekkäästi naurahtelevat teinitytöt pois pienestä maailmastani. Lemin ylpeys Stam1na saa toimia sopivan äänimuurin tuottajana. 

Yksi olut ja erinomaisen hyvä Grillattu leipä jossa kylmäsavustettua Nieriää toimi myös hyvänä virikkeenä sulkea kaikki muu ulkopuolelle. Osataan sitä kuulkaa täälläkin tehdä asioita hyvin ;).

Tuntuu kuin koko viikko olisi mennyt kirjaimellisesti päin sitä kuuluisaa ahteria, joka tässä tapauksessa taitaa olla kirjoittajan eli allekirjoittaneen oma. Jotenkin tuntuu, että arvasin tämän valmiiksi koska olin pakannut reilusti enemmän puhdasta alusvaatetusta kuin yhden yön reissulle normaalisti tulisi laitettua laukkuun. Olin näköjään varmistanut hammashygieniankin kun oikein kaksi sähköhammasharjaa olin pakannut mukaan. Laturi kylläkin puuttui.....

Ehkäpä osa minusta on muuttunut niin kyyniseksi, että tiedän jonkin menevän joka tapauksessa pieleen. Kai näillä viiden vuoden aikana kertyneillä kilometreillä sitä oppii jotain?

No okei myönnetään, että ihan kaikki ei mennyt kuitenkaan pieleen. Olen todistettavasti puhunut useampaan otteeseen selkeästi ymmärrettävää Ruotsia. Taksikuski, jopa kehui pahoitteluni jälkeen, että hyvinhän se onnistuu ja ymmärrettävästikkin vielä. Joten toivoa on vielä jäljellä. Voiko vanha koira oppia vanhan tempun uusiksi? Ongelma ei ole se, että ettenkö osaisi puhua ja käyttää ruotsia. Käytän sitä vain niin vähän, että taito on päässyt ruostumaan ja kynnys on kasvanut.

Toisin on kuitenkin Englannin kanssa, jota käytän lähestulkoon päivittäin. Välillä jopa tuntuu siltä, että aivot jäävät ns. kieliasetuksissa jumiin koska siirtyminen Englannin kieleen on täysin vaivatonta ja se mitä sanon, puhun tai kirjoitan tapahtuu silmänräpäyksessä ja puhuessa en enää mieti suomeksi. Niinkuin Ruotsia käyttäessä käy.

Pari ulkomaalaista kollegaa on maininnut, että miksi kirjoitan blogia Suomeksi? Itseasiassa mietin asiaa silloin kun aloin julkisesti kirjoittamaan uudestaan. Sitten iski peruslaiskuus ja mielenkiinto kirjoittaa Englanniksi katosi. Ehkä kuitenkin Äidinkieleni on se, millä haluan ilmaista itseäni.
Silläkin uhalla, että useampi asiakas/yhteistyökumppani pääsee lukemaan kirjoituksiani. Jotenkin kyynisyyden huippu on siinä kohdassa, että en välitä mitä ihmiset minusta välittävät tai minkälaisena näkevät minut omana itsenäni. Tämä on kuitenkin sitä aidointa minua. Ymmärrän kyllä hämmennyksen koska työroolini on hyvin erilainen vaikka osia on luettavissa kun asioita alkaa tarkastella suurennuslasilla.

Ehkäpä tässä tulee vastaus muutamien ihmisien kysymyksiin. Olen ollut aina paljon muutakuin näytän ulospäin. Ehkä kirjoitan opasta, joka selittää minua paremmin kuin yksinään sana, joilla monet ihmiset kuvailevat minua. Miten sinä näet minut?

Monesti törmään siihen, että ihmiset näkevät minussa hyvinkin synkän, jopa peloittavan puolen. Monet näkevät minut surullisena tai hiljaisena. Olen varmasti myös näitäkin asioita, mutta en koe itse olevani mitään erikoista. Olen hyvin tavallinen ja arvostan hyvin tavallisia asioita. Väitän, että arvostan jopa yksinkertaisuutta ja suoraan sanottuna vihaan monesti sitä kuinka monimutkaisia ihmiset yrittävät olla. Monesti nämä ihmiset peittävät itseään sen kompleksisuuden alle ja pakenevat sitä mitä todella ovat.

Minusta itsestäni tuntuu välillä, että nyky-yhteiskunnassa ihmiset keskittyvät liikaa mustavalkoisiin asioihin ja kenelläkään ei tunnu olevan aikaa avautua sen pienen mustavalkoisen kuplan sisältä ulos.
Ihmisistä on tullut siinä mielessä väärällä tavalla hyvin yksinkertaisia, että sotkeutuvat joko - tai ajatusmaailmaan. Ei ole kuin kaksi puolta, oikea tai väärä. Ihmiset eivät osaa olla eri mieltä olematta tukkanuottasilla asioista. Nykymaailmassa kaikki hyvä keskustelu tukahtuu sen alle, että ääripäät ovat niin etäällä toisistaan, että mitään todellista ratkaisua ei voi löytyä.

Noh jotta ei menisi liiaksi paasaamisen puolella taidan siirtyä hetkeksi elävien kuvien maailmaan.

Kiitos ja anteeksi :)

Pienen pieni hiekkainen kivi.

Joskus pitää kulkea kauas.

Tätä vanhaa lausetta olen käyttänyt useasti, kun olen paininut elämän kummallisten käänteiden parissa. Nyt lensin hieman etäämmälle, mutta silti koen, että asiat ovat vain liian lähellä. Ja se tekee minut hulluksi. Kaikki ystävät painottavat sanoja maltti, kärsivällisyys ja rauhallisuus mutta silti koen, että mieli ja mies kulkevat tuhatta ja sataa eri suuntiin. Olenko siis jakomielinen?

Tosiasia kuitenkin on se, että jotain pitää tehdä. Vaan mitäpä sitä sitten tekisi, vai ollaanko taas asioiden äärellä, joiden jälkeen voi kysyä peiliin katsoen, miten noin niinkuin omasta mielestä meni?

Käydäänpä sitten hieman tätä ongelmanratkaisua näin yleisesti läpi. Jokaisella meillä on omamme ja yleensä ratkaisut mitä teemme johtavat jonkin näköiseen tulokseen. Olipa lopputulema hyvä tai huono, on se silti saavutettu etappi ainakin miun mielestä. Kuljet siis eteenpäin. Hienoa.
Mitä sitten? Jos lopputulema oli hyvä käyttäydytkö kuin voittaja vai mietitkö kenen varpaita talloit saavuttaaksesi tavoitteen? Jos lopputulema oli huono, rysähdätkö nurkkaan itkemään sikiöasentoon vai mietitkö miten nouset uudestaan pystyyn ja mitä voisin tästä tapahtumasta voisin oppia?

Olen aina itse pyrkinyt oppimaan jotain uutta oli lopputulema sitten hyvä tai huono. Välillä siinä olen onnistunut paremmin ja välillä... Noh sanotaanko näin kavereiden kesken hiukan huonommin. Onneksi "ruumiiden" vana jäljestä päin on muuttunut mullaksi ja päälle kasvanut rehevä kasvusto. Mutta vihdoinkin olen alkanut ajettelemaan, että oli se tapahtumien tulos mikä tahansa, suunnan on kuitenkin pysyttävä kuitenkin eteenpäin kulkevana. En voi enää jäädä paikalleen polkemaan.

Nyt painin siis muutamien elämään vaikuttavien tekijöiden parissa, joissa molemmissa pitäisi olla kärsivällinen ja katsoa kuinka asiat kehittyvät. Pelata kortit, tiukasti tuijottaa vastustajaansa silmiin ja katsoa kumpi jää kiinni bluffista.

Nyt tuleekin se dilemma. Olen aina sanonut, että olen huono miellyttämään ihmisiä vaikka kuitenkin valikoin ne ihmiset kenelle pyyteettömästi tarjoan läsnäoloani. Yleensä, sen seurauksena on se, että jään itse ilman sitä huomiota ja kiltin, mukavan ja avuliaan Samin yli kävellään ja kerään sitten niitä elämän kitkerimpiä marjojan koriin. Jää tyhjä naru niin sanotusti vetäjän käteen.

Sitten kun tulen tilanteeseen, jossa lopetan olemasta se kaikkien mieltämä mukava ihminen ja kohtelen lähellä olevia ihmisiä niinkuin he kohtelevat minua, olenkin yhtäkkiä se kusipää, idiootti, itsekäs paskiainen joka vielä todella ylimielisesti asettuu toisten yläpuolelle. No tavallaan siinä kohtaa ihmiset ovat olleet oikeassa, tavallaan. Olen päätynyt käyttäytymään näin tasan ja ainoastaan itsekkäistä syistä.

Toisaalta olen kokenut senkin vaihtoehdon, jossa olin se rohkea ja käyttäydyin aikuismaisen järkevästi, mutta täytyy myöntää, ei se tuntunut yhtään paremmalta.

En tiedä mikä mättää, mutta kaikki seuraamukset omassa elämässä ovat kaiken kaikkiaan jättäneet sellaisen paskan maun suuhun loppujen lopuksi. Jossain vaiheessa jokin pieni voitto on kääntynyt kuitenkin isoksi tappioksi. Mietin välillä oikeasti kuinka vaikea onkaan muistaa ne hyvät hetket jolloin olit todella onnellinen. Tuntuu kuin jokaiseen hymyyn olisi suljettu satoja kyyneleitä.

Paradoksaalistako? Kyllä, sitä se ainakin on.

No mennäänpä hetkeksi kauaksi ja tarkastellaanpa lähtötilannetta eri kulmista.

Minä väitän, että oikeasti onnellinen ihminen on todellinen harvinainen koska jos tarkastellaan kokonaisuutta hyvin pienien yksityiskohtien kautta olen varma, että lopputulema on kuitenkin seuraava. Kaipaamme aina jotain muuta ja toivomme elämään muutosta jonkin uuden asian kautta.
Okei on ihmisiä, jotka esittävät olevansa menestyksekkäästi ikionnellisia, joilla kaikilla on asiat hyvin ja he jopa muistavat kertoa siitä toisille. En kuitenkaan usko, että he ovat sisäistäneet todellista onnea, vaan heidän onnelisuus löytyy suorituskeskeisestä tekemisestä, jossa elämän täyttäminen on loputunta kilpavarustelua ja suorittamista.

Siksi uskonkin, että koko onnellisuus on teollinen mikroateria, joka on helppo lämmittää, ihan ok syödä vaikkei maistukkaan oikein miltään erikoiselta ja siihen tyytyy kun ei oikein muutakaan saa.

En usko, että todellisuudessa onnellisuus onnistuu tässä yhteiskunnassa, ellet luovu omista unelmista ja ala suorittaamaan elämää ennalta määrätyllä kaavalla. Opiskele ammatti, tee työtä, perusta perhe, osta se paritalo ja loppuelämäsi päivät mietit mikä on kun niitä perusarjen päiviä vaivaa koko ajan sellainen pieni sivumaku ja harmaat varjot.

Niin onko tässä kaikki mitä saamme aikaan elämässä?
Entäpä jos voisinkin elää rinnallani ihminen, jonka kanssa tekisin asiat toisin? Eläisimme eri osoitteissa mutta silti olisimme yhdessä onnellisia? Entäs jos en koskaan ostaisikaan sitä taloa tai kesämökkiä? Tai venettä? Mitä jos minulla ei olekkaan sitä omaa lasta, vaan pysyisin elämäni loppuun rakkaille veljentyttärille sellaisena hassuna setänä (niin olen ihan virallisesti Setä heille), joka soittelee kitaraa, sillä on pitkä parta ja se kesäisin viettää suurimman osan ajastaan jossain hevon kuusessa miljoonan inisijän seurassa saadakseen jallitettua sen elämänsä kalan?

Mitä jos oppisinkin nauttimaan enemmän niistä pienistä hetkistä niiden tärkeimpien ihmisten seurassa. Se yksi kalareissu parhaiden ystävien kera joelle, jota kaikki ikävöivät. Sanot sille yhdelle ystävälle, joka mielestäsi teki väärän päätöksen, että hei Ystävä olen pahoillani kun epäilin sinua ja näen, että olet onnellinen. Entäs jos sanoisin sille yhdelle ja ainoalle tärkeälle ihmiselle, että oikeasti homma lähti lapasista, voidaanko palata alkuun ja aloittaa uudeestaan. Menee hyvä juttu aivan hukkaan tässä mököttäessä. Entäs jos lopettaisin tyytymästä muruihin ja kurkottaisin hiukan korkeammalle ja vaikka välillä tippuisin persuuksilleni, nousisin ylös ja yrittäisin uudestaan?

Siinnäpä taas pienellä mielellä miettimistä.

KKK = Kuuselan Kokeileva Keittiö.

Päätinpä siirtää tämän tarinan tänne blogin puolelle tuolta facebookista.
Kertomus siitä kuinka joskus ei vain mene ihan niin kuin siinä kuuluisassa televisio-ohjelmassa. 

25.02.2016
Täytyypä oikein mainita kun tapahtuu harvinaisia asioita.

Harvoin, siis todella harvoin, joudun jättämään itse kokkaamani annoksen kesken. Se on todella harvinaista, en varmaan voi sitä liikaa painottaa. Nyt oli pakko.Syy on hyvinkin yksinkertainen.

Päätin käyttää kanan maustamiseen erästä Thaimaasta saamaani maustetahnaa ja se taisi olla kohtalokas virhe. Ensin avaan pussin saksilla ja nuuhkaisen. Oikein kiva tuoksu, jes tää toimii. Sitten varovainen dippaus sormenpäällä ja maistiainen suuhun, jes toimii edelleenkin ja huhhuh olipas tömäkkää, mutta hyvin sietorajojen sisällä. Sitten varovainen arvio määrästä ja eikun 1/3 tahnasta ja loraus vettä jo kypsien kanasuikaleiden päälle pannuun ja sitten alkoikin murheet.

Ensimmäiset hönkäisemäni höyryt sai hengen salpaamaan ja silmät alkoivat vuotaa vettä. Kaunista kun iso mies itkee ruuan äärellä..... Noh hetken pannun hetkuttelua ja ajatus alkaa vihdoinkin hiipiä paksuun kalloon. Ei hitto tuo on tulista kamaa. Noh nyt on myöhäistä, onneksi kaapissa on maitoa ja leipää löytyy.

Noh eikun koemaistamaan ja siinä kohtaa todellisuus iskee. Ei saakeli tämä ruoka tappaa.
Seuraavaksi iskee paniikki ja nopeassa tahdissa lisään kaapista turkkilaista jugurttia pannulle siinnä toivossa, että sillä olisi muka jotain merkitystä tähän tilanteeseen. Noh eniweis kaavitaan purkin loppu sekaan että menee jouheammin alas. Vaan ei siitä ollut apua.

Noh salaattia, tomaattia ja kurkkua lautaselle ja kanaa päälle. Ja eikun syömään.....

Hypätään tähään hetkeen koska itse syömisprosessin varmaan kaikki voi kuvitella helposti. Tai minkälaista se on ollut.Maito on loppu, leipä loppui, kaivoin pakkasesta lisää leipää ja sitkeästi hetken pupelsin ruokaa, kunnes ei vaan enää pystynyt jatkamaan.

Nytkun turvotus ylähuulessa on laskenut, silmistä ei valu noroina vesi ja henkikin kulkee kohtuudella voisin esittää legendaarisen kysymyksen: Miten noin omasta mielestä meni?

Noh ei kovin hyvin , mutta perhana söinpäs tulista sittenkin. Itse normaalisti olen ns. Med tai mild tyyppisten ratkaisujen mies, koska haluan maistaa miltä ruoka maistuu. Nyt en osaa sanoa muuta kuin, että huomenna vatsa kiittää jos ei jo tänään. Annos jäi kesken niinkuin Etelä-Koreassa kävi ottaessani tulisen Seafood with Udon Noodles ja paikallinen kaveri vissiin tilasi miulle sen extra tulisen....

Saas nähä kuin Äijän käy ja milloin tämä kipu lakkaa.

Ystävällisin terveisin KKK

Jotain on kadonnut.

Ja niin pitääkin olla.

Aina joskus voi kadottaa tarkoituksella jotain, unohtaa ja sitten löytää uudestaan. 

Kuullostaa niin kovin viisaalta ja vakavalta mutta tosiasia on se, että tuossa lauseessa on viisauden sanoja. Joskus on vain hyvä päästää irti ja löytää se jokin myöhemmin uudelleen.

Itse luulin, että olin kadottanut jotain pysyvästi. Jopa niin, että en enää koskaan sitä löytäisi.
Toisin kuitenkin kävi ja nyt saan kulkea uudestaan tietä, joka samalla on täysin uusi ja tuntematon mutta sisältää paljon vanhaa ja tuttua. Mutta perhana sentäs, kun se tie on kuoppainen.

Monimutkaistako? Ei suinkaan, näin se elämä vain joskus menee. Välillä tie on hyvinkin kevyt kulkea vaan toisinaan elo muuttuu raskaaksi työksi ja polvet on ruvella kun kompuroit eteenpäin. Tärkeintä kaiketi on kuitenkin se, että joka kerta kun kaadut, ponkaiset loppujen lopuksi ylös ja jatkat taapertamista.

Tämä kadottamisen ja uudelleen löytämisen "prosessi" oli myös syy miksi aloin uudestaan pitämään blogia, Intoa puhkuen päässä viiletteli monia ajatuksia joista voisin puhua, kertoa tarinoita. Kuinka hyvältä tuntuikin kirjoittaa pitkästä aikaa ja olla samalla "alasti ihmisten edessä". Tunne tästä uudesta alusta ja siitä, että tulen taas näkyviin tuntui hyvin eheyttävältä ja toiverikkaalta ajatukselta.

Hyvän alun jälkeen toisin kuitenkin kävi. No okei myönnetään, että jotkin asiat lähtivät etenemään mutta tuo rakas mutta välillä niin vihattu työ vei taas mukanaan. Eikä se edes vienyt mukanaan vaan suin päin sukelsin taas reissumiehen rooliin ja maailmaan kiinni. Se on kuin peili, jonka taakse on helppo mennä piiloon ja sieltä käsin katsella arvostellen maailmaa.

Olisi taas miljoonia juttuja, asioita, joita voisi pukea sanoiksi. Juttuja joita kuulee ja tarinoita näkee kun kulkee tuolla maailmalla. Mutta päätänkin tämän kirjoituksen pohdintaan eräästä asiasta, joka tapahtui 20 vuotta sitten.

Olo on kuin Anssi Kelan laulusta. Oliko sen nimi luokkakokous? Se missä lauletaan: Meistä tuli muurareita, meistä tuli lääkäreitä. Ja niin edelleen. Siitä on nimittäin 20 vuotta kun kirjoitin ylioppilaaksi. Kirjoitin vuoden myöhässä omaan ikäluokkaani verrattuna, sillä tykkäsin Lukiosta niin paljon, että viihdyin siellä yhden ylimääräisen vuoden. No kuitenkin, sain reilu kuukausi sitten kutsun Facebookissa ryhmään, joka oli perustettu tällaisen luokkatapaamisen ympärille.

Elämä on vienyt outoja teitä ja hyvin vähän olen ollut yhteyksissä entisiin luokkakavereihin. Jotkut ovat kulkeneet tuossa sivulla mukana esim. edellä mainitun sosiaalisen median kautta. Joitakin olen vuosien varrella sattumalta tavannut ja olen miettinytkin monesti mitä ihmisille kuuluu tänä päivänä.
Kohtahan se nähdään, sillä tapaaminen tai sen päivämäärä ja paikka on sovittu ja kohta kohtaamme.

Mielenkiintoista tavata ihmisiä vuosien takaa. Omituinen joukko ja sekalainen seurakunta hyviä ystäviä, kavereita, entisiä ihastuksia ja satunnaisia tuttavuuksia kokoontuu yhteen hetkeen ja yhteen paikkaan. Saas nähdä mitä siitä tulee. Omituisia ja vaivaantuneita pinnallisia kohtaamisia, tekohymyjä, salaa katsotaan minkälainen ihminen siitä ihastuksesta olisikaan tullut? Onko elämä pelkkää raskasta puurtamista, kenen hymykuopat ovat säilyneet ja kenelle on kertynyt kilot vyötärölle sitten nuoruusvuosien. Vaiko onko joillakin ihmisillä sen yhden pienen hetken edes pieni hitunen sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta jäljellä ja saako sen kokea vielä uudestaan? Nauretaanko elämälle, nostetaanko maljoja ja puhutaanko puheita.

Mielenkiintoinen tapahtuma siitä kuitenkin on tulossa ja itseasiassa olen ollut yllättänyt kuinka meistä pojista on kovin moni ilmoittautunut innolla mukaan.

Ehkäpä tässä oli kaikki tällä erää. Ajatuksia olisi, mutta väsymys painaa reissumiestä ja huomenna pitäisi skarppina hankkia itsellensä pullan tuoksuinen olemus. Siispä leipomoon mars aamulla.

Thats all folks, at least for now.

- SQ - 

Lunta tupaan.

Niinhän se jälleen kerran saapui. Talvi lumineen ja tuiskuineen. Ei jokseenkaan yllättänyt, että talven saapuminen yllätti taas Etelä-Suomen liikenteessä. Onneksi olin jossain aivan muualla, nautin nimittäin maisemista Pohjois-Pohjanmaalla ja Koillismaalla jossa talvi on jo kaikkineen oikkuineen näyttäytynyt tovin verran.

No mikä ajaa miehen taas matkalle? Työ tietenkin, mikäpä vanhassa lorussa toiseksi muuttuisi, kun mieli sitä tiettyään vielä etsii. Loppuisi tekosyyt tehdä työtä niin täysillä. Kuitenkin tämä reissu kaikkine kommervenkkeineen oli mahtava. Vaikeita hetkiä ja oikeanlaisia haasteita työssä ja kaiken kruunaa Sielun veljien tapaaminen musiikin, ruuan ja oluen parissa. Ennenkuin unohdan, pitää kiitoksen sananen lennättää Koillismaan saloille ja kumartaa nöyrästi herroille siellä. Kiitoksia Ystävät ja Veljet. Yttelle myös kiitokset matkaseurasta. Oli jo menomatkalla jutut sitä laatua, että leukaperät ja naama kipiänä nauramisesta. Tärkeitä hetkiä arjen puurtamisen keskellä, kun Etelän-Vetelä saapi juhlistaa ystävyyttä edes pienen hetken.

Tiistaina paluumatkalla ajokeli näyttelikin osan ajasta ikävät puolensa ja paluu arkeen meni hampaat irvessä, merkkejä tiestä etsiessä ja tuiskussa vastaantulijoita paikallistaessa. Tunne oli välillä niinkin valloitava, että luulin ajavani lumisen kasan sisällä joka tuulessa paiskoutui tien viivojen välissä suuntaan jos toiseen.  

Tärkein eli yöksi kotiin, turvallisesti tietenkin, saavutettu ja nyt painiskellaan arkisten asioiden kanssa hetki hiukan etelämmässä. Paljon olisi ajatuksia kasattavana, mutta miljoonat mielen banaanikärpäset eivät anna rauhaa ja siksi hetken saa hajanaisuusvallata mieltä. Olisi kyllä vähän sanallisesti kirveelläkin töitä. Paljon tullut nähtyä lyhyessä ajassa asioita, jotka saavat miehen miettimään onko missään mitään järkeä? Siinäpä perinteinen paskantärkeä kysymys elämästä ja kaikesta, mihin vastaus ei ole 42.

Eikä tuon kysymyksen äärelle palaamisessa näin vuoden alussa olisi muuten mitään ihmeellistä, koska onhan ajankohta sellainen, jolloin ihmiset täyttävät lupauksia paremmasta elämästä ja tulevasta, mutta kun tuo kysymys nousee lähestulkoon jokaisessa tilanteessa esiin ja se täyttää jo lähestulkoon normaalin päivärutiinin.

Noh vastauksia odottelemaan ja katsotaan sitä ennen muutama muu ajatus menneiltä ajoilta.

Olen yksinäisyyteni vanki.Olen sitä ilolla ja omasta tahdostani.
Asukseni puen mustan valmiiksi, se tekee luopumisesta helpompaa.
En ole kylmä, enkä palava. En syvä tai matala.
En koe surua tai maata altani syövää inhoa. Olen kaikkea sitä mitä sanon ja en mitään.

Haluaisin olla näkymätön, mutta loistan hyvyyttä. En tohdi olla paha, vaan en jaksaisi välittää.
Tuhannet sirpaleet kokoavat sittenkin minussa yhden ja kokonaisuuksien kulkemattoman tilan,
johon en edes osaa itse eksyä.

Miten alas on mentävä nähdäkseen itsensä ylhäältä ja kuinka ylös on minun noustava
nähdäkseni tarpeeksi kauas.

Järjettömyyksiin asti miettii ja pähkäilee, pieni ja hiekkainen kivi.....

On aika

Kuinka turhauttavaa.

Päätin aloittaa blogini uudestaan. Useamman päivän ajan olin miettinyt mitä sanoisin ensimmäisessä julkaisussa. Hienosti kirjoitettu, täynnä suuria tunteita ja ajatuksia kunnes teksti kaikkineen ottaa ja häviää bittiavaruuteen. Sisällä suoranainen raivo ja armoton ketutus. Sinne meni sekin ajatus. Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta tiesi eräskin mies sanoa, kun istui elämänsä raunioilla ja raapi ruukun kappaleella paiseita itsestään irti.

Joten tervetuloa, takaisin turhautuneeseen maailmaan. Päätin vihdoinkin tulla ulos, noh kaapista?
Jokseenkin siltä tuntuu, vaikka olen seksuaalisuuteni kanssa sinut ja pidän edelleenkin naisista.

Tarvitsen peilin, sen kanavan vuorovaikuttaa ja näyttää ihmisille mikä tai kuka minä olen, juuri sellaisena kuin hyvin rajattu ja pieni määrä ystäviä on minut jo hetken nähnyt. En jaksa enää välittää ja miellyttää muita ihmisiä ja siinä se suurin vaikutin miksi potkin kuolleen hevosen takaisin henkiin.

Se miten kaikki polut johtivat tähän pisteeseen ja miten tästä eteenpäin, on vielä auki. Ehkä se suuri ajatus kaikessa on kirjoittaa eräänlaista matkapäiväkirjaa ja kirjata ylös niitä tekstejä, joita olen salassa jo kirjoittanut vuosia, kenellekkään kertomatta. Tai ehkä muutamat ovat saaneet jakaa pieniä välähdyksiä niistä päivien viimeisistä valoista, jota minä näen.

En osaa maalata tauluja ja siten kuvata sitä mitä näen. Minä maalaan sanoilla maailmani ja yleensä näen hyvin erilaisia asioita, joita nyky-yhteiskunnassa ihmiset eivät enää kiireiltänsä näe.

Elän hyvin irtonaista ja omituista elämää, mutta se avaa minulle ovet toiseen maailmaan ja sen haluan kirjata kirjaimin ylös. Haluan jakaa sen muiden kanssa ja samalla toivon, että edes yksi ihminen saa jotain, mitä on kaivannut kauan.

Noh ehkäpä olen rauhoittunut tarpeeksi. Sain puuskassani ainakin jotain uudestaan aikaiseksi. Puolet jäi muistoksi bittiavaruuteen joten tyydyn kohtalooni ja käperryn kuoreeni takaisin.

Ainiin se yksi ajatus miulla oli.

- Viimeinen valo -

En ole koskaan ollut, enkä tule koskaan olemaan.
Se päivän viimeinen valo, joka sokaisee silmäsi.
Suljet silmäsi ja käännät kasvosi kuitenkin sitä kohti
vain saadaksesi sen viimeisenkin lämmön kasvoillesi.
Jäät kaipaamaan tulevaa päivää, että saisit sen kokea uudestaan.

- Pieni hiekkainen kivi -